Nyt ne ovat kai­kil­le ur­hei­lus­ta kiin­nos­tu­neil­le koit­ta­neet on­ne­na­jat, sil­lä ei­pä sitä juu­ri ker­kiä enää syö­mään py­hä­nai­ka­na aa­mu­kym­me­nen ja il­ta­kuu­den vä­lil­lä. Kat­sot­ta­vaa kun on niin pal­jon, et­tä sy­dän ihan on­nes­ta pa­kah­tuu, mut­ta jä­se­net ei­vät tyk­kää ja jäy­kis­ty­vät olo­huo­neen le­po­tuo­lin ai­ti­o­pai­kal­la jö­köt­tä­es­sä. Eli muis­ta­kaa­han kaik­ki kal­tai­se­ni kat­se­li­jat, et­tä nos­tat­te vä­lil­lä pyl­lyä pen­kis­tä, sil­lä liik­ku­mat­to­muus, ja var­sin­kin jat­ku­va is­tu­mi­nen, voi vie­dä sen ai­no­an eli hen­gen en­nen ai­ko­jaan.

Ei­kä se vält­tä­mät­tä pää­kop­pa­kaan hy­vää tyk­kää, kun koko py­hä­na­jan sil­mis­sä vi­li­see pel­käs­tään hiih­tä­jiä, mä­ki­hyp­pää­jiä, tai­to­luis­te­li­joi­ta, vin­has­ti kii­tä­viä ral­li­au­to­ja tai Kai­sa Mä­kä­räi­nen hiih­tä­mäs­sä muil­ta kar­kuun ja ai­noa kot­kam­me Ant­ti Aal­to ta­voit­te­le­mas­sa lo­pul­ta­kin maa­il­man­kär­keä. Eli vä­lil­lä pi­tää ul­koil­la ja ve­ny­tel­lä it­se­ään, et­tä jak­saa kun­ni­al­la koko vii­kon­lo­pun, ei­kä la­mau­du ko­ko­naan tai tule mök­ki­hö­pe­rök­si.

Ul­koi­lu juu­ri nyt val­lit­se­vis­sa pak­kas­säis­sä on tie­tys­ti ii­si­li­vin­giin tot­tu­neel­le avo­päin pak­ka­ses­sa kär­vis­te­le­väl­le, t-pai­ta ja re­vi­tyt far­kut -ny­kyih­mi­sel­le kau­his­tuk­sen paik­ka. It­sel­le­ni se ei sitä ole, sil­lä ko­koi­kä­ni ul­koil­ma­e­lä­mää viet­tä­nee­nä mi­nun on mel­kein­pä pak­ko pääs­tä ulos sääs­tä vä­lit­tä­mät­tä joka päi­vä. Kol­men­kym­pin pak­ka­ses­sa pi­tää tie­tys­ti ol­la hie­man va­ro­vai­nen ja pu­keu­tua asi­an­mu­kai­ses­ti, jol­loin kyl­myys ah­dis­te­lee vain hie­man. Jäl­keen­päin olo on sit­ten se kuu­lui­sa voit­ta­jan olo ja täs­sä ta­pauk­ses­sa se tar­koit­taa it­sen­sä voi­ta­neen oloa.

Kyl­mäs­sä on hyy­tä­vyy­des­tään huo­li­mat­ta pal­jon hy­vää, sil­lä esi­mer­kik­si ni­vel­reu­maa sai­ras­ta­vil­le muu­ta­ma mi­nuut­ti pa­kas­te­huo­nees­sa tuo suu­ren hel­po­tuk­sen ki­pui­hin pit­käk­si ai­kaa. It­se koen, et­tä ul­koi­lu kai­kis­sa muo­dois­saan, niin ke­säl­lä kuin tal­vel­la­kin, on suu­ri ter­vey­den ja hen­ki­sen hy­vin­voin­nin läh­de.

Joh­tu­nee­ko sit­ten mai­nit­se­mis­ta­ni sei­kois­ta, et­tä nu­haa mi­nul­la ei ole ol­lut vuo­si­kau­siin, ei­kä kyl­lä pal­jon mui­ta­kaan sai­rauk­sia kuin tie­tys­ti jos­kus myö­hään lau­la­en vie­te­tyn il­lan jäl­keen aa­mui­nen nuh­jak­ka olo. Sii­hen vai­vaan on tie­tys­ti ole­mas­sa hyvä lää­ke, kun ei val­vo, ei­kä lau­la, ei­kä puhu naa­pu­rin uk­ke­lin kans­sa aa­mu­yöl­le mitä sat­tuu, vaan me­nee kil­tis­ti nuk­ku­maan ja nor­maa­li­ai­kaan.

Kyl­mään, ja yleen­sä tal­vi­säi­hin, tot­tuu jo pa­ris­sa vii­kos­sa. Sil­lä kun oles­ke­lee ul­ko­sal­la, niin oma eli­mis­töm­me hoi­taa so­peu­tu­mi­sen rus­ke­aa ras­vaa suo­jak­sem­me ke­hit­tä­en. Yk­si hy­vin­voin­tiim­me suu­res­ti vai­kut­ta­va asia on asun­non läm­pö­ti­la, joka on tie­tys­ti hen­ki­lö­koh­tai­nen asia, niin kuin liik­ku­mi­nen­kin. Mut­ta yli kah­den­kym­me­nen­kah­den as­teen läm­pö­ti­la on tut­ki­joi­den mie­les­tä ih­mi­sen hy­vin­voin­nin kan­nal­ta tuh­laus­ta, ei­kä lap­si­a­kaan tar­vit­se hi­koi­lut­taa kol­men­kym­me­nen as­teen läm­pö­ti­loil­la. Ma­kuu­kam­ma­ris­sa riit­tää kah­dek­san­tois­ta, jopa vä­hem­män, sil­lä siel­lä­hän läm­pö­ti­laa voi ko­hot­taa omin toi­men­pi­tein­kin.

Eli ei vii­leys ole pa­has­ta, ja var­maan sen täh­den Maam­me – lau­lun toi­ses­sa sä­keis­tös­sä lau­le­taan Ru­ne­ber­gin sa­noin, et­tä ”On maam­me köy­hä, sik­si jää.” Sii­nä on ol­lut vii­sas mies ja pal­jon edel­lä ai­kaan­sa, kun on ym­mär­tä­nyt vii­ley­den, jopa suo­ra­nai­sen jään mer­ki­tyk­set meil­le suo­ma­lai­sil­le.

Ny­ky­ään kun tun­nus­te­taan, et­tä uni on ih­mi­sel­le se kaik­kein tär­kein pa­laut­ta­va ja hen­gis­sä pi­tä­vä ele­ment­ti. Ja se­kin on to­det­tu, et­tä vii­le­äs­sä uni on kaik­kein pa­ras­ta: sy­vää ja rau­hal­lis­ta, jol­loin ai­voi­him­me ja eli­mis­tööm­me päi­vän ai­ka­na ke­rään­ty­nyt kaik­ki tur­ha puh­dis­tuu ja on mu­ka­va he­rä­tä taas uu­teen päi­vään.