Kolumni

Maalaisjärkeä kehiin ja apua tarvitsevalle. Kun kaikki meni pieleen.

-
Kuva: Mikko Halvari

Nyt kirjoittamani episodi ei onneksi tapahtunut Koillismaalla. Toivon totisesti, ettei se täällä olisi edes mahdollista.

Ystäväperheeni lapsi sairastui parisenkymmentä vuotta skitsofreniaan ja siitä lähtien taival on ollut pitkä ja kivinen, koska sairauden käänteet voivat tapahtua hetkessä ääripäästä toiseen. Nyt oltiin taas oltu tilanteeseen, jossa tämä yleensä hoitoihin vastahakoisesti suhtautuva poika lähti äitinsä mukana lääkäriin, jossa todettiin, että paras hoitopaikka on paikallinen sairaala.

Äitinsä kävi katsomassa potilasta päivittän, kunnes kolmantena päivänä hänelle ilmoitettiin, että poika on lähetetty taksilla muutaman kymmenen kilometrin päässä sjaitsevaan sairaalaan, jossa on myös psykiatrinen osasto. Hoitohenkilökunnan mukaan vanhemmille ei ole asiasta tarvinnut ilmoittaa, koska kyseessä on oikeustoimikelpoinen aikuinen ihminen. Tässä tapauksessa hän oli kuitenkin hyvin sairas, eikä ainakaan vanhempiensa mielestä pystynyt vastaamaan itsestään. Ilmeisesti hoitohenkilöstö oli ollut eri mieltä.

Välittömästi tietenkin soitto pojalle, jonka puhelimesta tietenkin loppui akku heti vastaamisen jälkeen. Tästä alkoi monen päivän etsinä, kun sairaalasta kerrottiin, ettei potilas ole ilmoittatunut päivystykseen lainkaan. Hän ei myöskään ollut kotonaan eikä häneen edelleenkään saatu yhteyttä puhelimitse.

Koska huoli oli suuri, vanhemmat soittivat hätänumeroon, josta heidät ohjattiin poliisille, joka lupasi ilmoittaa pääkaupunkiseudun päivystäville partioille mahdollisista havainnoista. Tarkemmat etsinnät käynnistetään kuulemma heti vain, jos ihminen on kadonnut maastoon.

Kolme pitkää yötä saivat vanhemmat valvoa ja pelätä pahinta. Ystävien kanssa etsittiin kaikki mahdolliset paikat, kyseinen sairaala, lähimetsät ja kaikki mahdolliset kaverit ja tuttavat. Pojalla on voimakas pelko, että joku hänet tappaa, eikä hänellä sillä hetkellä ollut mitään keinoa selvitä omillaan.

Lähetteen antaneella hoitohenkilökunnalla ei näyttänyt olevan huolta, koska huonokuntoinen potilas oli laskettu yksin ilman saattajaa seuraavaan hoitolaitokseen. Sielläkin sähköinen lähete oli kirjattu, mutta siihen asia oli jäänyt.

Kaikki päättyi tässä tapauksessa onnellisesti, mutta moneen kysymykseen ollaan vielä vastausta vailla. Kun ihminen on täysi-ikäinen eikä holhouksessa, niin hänen tilastaan, menemisistään ja hoidoistaan on lähes mahdotonta saada tietoa. Viranomaiset vetoavat tietosuojalakiin, jonka pitäisi suojella ihmistä. Käytännössä se voi kuitenkin kääntyä hoitoa tarvitsevaa ihmistä vastaan.

Kyseinen laki on siitäkin kummallinen, että samanaikaisesti netissä tiedetään meistä lähes kaikki. Kauppiaat tietävät, mikä ruoka meitä miellyttää tai minne aiomme matkustaa. Koskahan tähän jokin viranomainen puuttuu?