Pentti Linkolan elämänkerta avaa näkymän ihmiseen, joka on äärimmäinen. Suomessa on harvoin ollut filosofia, joka elää aivan kuten sanoo, ja on askeettisuudessaan ehdoton.
Koillismaalaisittain luontofilosofiassa on yhteneväisyyksiä kirjailija Reino Rinteen kanssa. Suurin ero on kuitenkin se, että jos Rinne oli kuitenkin jollakin tapaa eko-optimisti, on Linkola sanan syvimmässä merkityksessä eko-pessimisti. Yhteistä Reino Rinteelle ja Linkolalle oli ”akateemisen luonnonsuojelun” vieroksuminen. Kumpikin oli toimen miehiä, jotka kirjoituksillaan pyrkivät vaikuttamaan suoraan ihmisiin. Kun Rinne rakensi utopiansa Suonnansaareen, rakensi Linkola sen kalastajanmökkiinsä.
Reino Rinteen luonnonsuojelulla oli ihmiskeskeinen lähtökohta. Rinteen lähtökohta oli elämänsuojelu. Ihminen on osa luontoa ja Rinteen mukaan luonnon tuhoaminen on rikos elämää ja ihmistä itseään vastaan. Linkola taas on luontokeskeinen, ja hänen suhtautumisensa ihmisiin on jopa vihamielinen. Tätä alleviivaavat Linkolan tunnetut puheet esimerkiksi väestönkasvun rajoittamisesta, tai Linkola suhtautuu jopa varsin myönteisesti erilaisiin väestömäärää pienentäviin asioihin. Linkola on siis eräänlainen darwinisti: luonto on evoluutio, jossa vahvin pärjää, eikä Linkolan mukaan vahvin ole suinkaan aina ihminen.
”Eihän siinä voi nähdä kuin sukupuuton tällekin lajille, viimeisten joukossa akylläkin. Ihminen on lajina äärettömän pahatahtoinen ja sinnikäs. Se ei kuole heti, vaikka siihen pyrkiikin. Toisaalta pyrkii ja toisaalta vastustaa”, pohtii vanheneva Linkola kirjassa.
Muitakin yhtymäkohtia Kuusamoon on. Linkola on tehnyt Kuusamoon nuoruudessaan pyörämatkan, tosin pyöräili siinä sivussa kyllä lähes koko Keski-Suomen, Kainuun Pohjois-Suomen Rovaniemeä myöten.
Linnut olivat nuorille Linkolalle päähänpinttymä jo nuorena. Niiden perässä hän pyöräili pitkin maata ja ulotti retkensä kauas saaristoon. Häämatkakohteeksikin valikoitui nuorikon kanssa etäinen lintusaari.
Linkola syntyi niinsanottuun hyvään perheeseen. Isä oli Helingin yliopiston rehtori Kaarlo Linkola. Se antoi nuorelle Pentille mahdollisuuden myös hyödyntää muun muassa yliopiston kasvitieteellistä puutarhaa.
Suomalaisten tietoisuuteen Linkola ponnahti kuitenkin aivan muusta syystä kuin luonnon takia. Hän nimittäin kirjoitti pamfletin: Isänmaan ja ihmisen puolesta - mutta ei ketään vastaan. Rauhanpamfletti julkaistiin 1960 ja vaikutti silloiseen yhteiskuntaan kuin pommi, jos kuvausta voisi tässä yhteydessä käyttää. Aihe oli hyvin tulenarka ja viittä vaille, ettei kirjasta nostettu syytteitä. Tekijät kun tulivat lähettäneeksi kirjansa kaikille asepalvelukseen astuville varusmiehille. Pamfletista on otettu viimeisin uusi painos niinkin myöhään kuin 2010
Hieman myöhemmin Suomeen perustettiin myös Committee on one hundred eli Sadankomitea. Linkolaa ei perustavassa kokouksessa kuitenkaan nähty.
Linkola tuntuu taistelleen koko maailmaa vastaan, mutta kirjan lopussa näyttäytyy vanhus, ei vanha. Hän ei enää kalasta. Verkkovajassa on yli tuhat verkkoa, käyttämättöminä. Hän toivoo, että oppisi rauhallisemmaksi vanhempana: ”ikä auttaa, mutta ei tämä mitään hurmosta ole”.