Niin nykyajan nuorilla ei ole käyttäytymistapoja, vaan onko se sitten heidän vai meidän kasvattajien vika. Jos heiltä ei ole sen enempää kotona kuin koulussakaan sellaisia opetettu, niin eihän ne tavat itsestään kenenkään kaaleen istu.
Olin menossa kauppaan ja huomatessani, että sinne on pyrkimässä vanhus rollaattorinsa kanssa, päätin päästää hänet edellä, mutta ovea auki pidellessäni siitä ryntäsi vanhuksesta piittaamatta kokonainen parvi nuoria. palatessani kaupasta, tuli takaani vanha mies kepin kanssa, väistyin päästääkseni hänet edellä, jälleen oli törmäämässä nuoria sisään. Minä panin käteni heidän eteensä ja sanoin: ”vanhat ensin!” Nämä isänmaan toivot katsoivat minuun murhaavasti, mutta vanhus köpötteli keppinsä kanssa turvallisesti ohi.
Yksi asia minun lapsuudessani iskettiin päähän, nimittäin se, että vanhempia oli kunnioitettava. Minulle kerrottiin lapsuudessani tapausta kodissani. Maaherra Pehkonen tuli vierailulle, ja talon parhaassa keinutuolissa istui istui 80-vuotta lähentelevä isoisäni Sihveri Herman Ervasti. Hän aikoi nousta maaherran saapuessa, mutta maaherra esteli ja sanoi: ”Minun kuuluu seistä teidän edessänne eikä teidän minun, paras paikka kuuluu teille.” Silloiset herrat olivatkin herrasmiehiä; sellaisia ei nykyään enää taideta kasvattaa.
Kävelin Ouluntaivalta marketeille päin ja kevyen liikenteen väylällä oli aikamoinen vilske. Jouduin yhtenään väistelemään pyöräilijöitä, ja heikosti liikkuvia. Tässä vilskeessä pari nuorta polki polkupyörillään taiteillen yhdellä rattaalla, muut saivat väistellä, kun nämä äidin kullat näyttivät kuinka taitavia he ovat. Pari muuta nuorta kulki rinnakkain tuijottaen läppäreihinsä ja kuulokkeet korvilla. Nuoret herrat eivät nähneet eivätkä kuulleet ympärillä soljuvaa liikennettä. He vain kuvittelivat, että koko väylä oli tehty yksin heitä varten. En ole itse koskaan ollut mikään haka liikenne-säännöissä, mutta tuollainen holtiton toljailu minua hirvitti. Nämä kultapampularukat saavat elää kuin porsaat pellossa.
Mutta fiksuja he osaavat olla. Olin vasta pojantyttäreni ylioppilasjuhlissa ja hän toi minulle todistuksensa. Ja kun minä sitä katselin, niin minä ihmettelin, käytetäänkö nykyisin enää 7 heikompia numeroita ollenkaan. Meikäläiselle sellainen oli aikanaan jo tosi hyvä numero, tämän nuoren neidin todistuksessa se oli heikoin ja niitäkin oli vain yksi. Ylioppilaalle itselleen totesin vain: ”Sinä olet ukkiasi paljon fiksumpi!”
Kerran tuskailin uuden tietokoneeni kanssa, joka käyttäytyi kuin tenikkovarsa eikä yhtään välittänyt minun komennoistani. Takanani toivotointa ähellystäni seurasi 8-vuotias pojanpoika, joka tokaisi: ”Annappa ukki, kun minä näytän.” Ja kun tuo nappula istui tietokoneen ääreen, niin siitä tulikin ihan kiltistä ja säyseästi käyttäytyvä vempele. Hetkessä hän näytti, miten konetta käsitellään. Minulle ylivoimainen tekniikan ihme näytti hänelle olevan maailman yksikertaisin väline.
Pitkästä aikaa olin tekemisissä peruskoululaisten kanssa, kun toimin heidän oppaanaan Sänkikankaalla. Lienevätkö olleet vieraskoreita, mutta minun läsnä ollessani he käyttäytyivät aivan moitteettomasti. Ilokseni totesin, että nykyajan opettajilla näytti olevan porukka hallinnassa.
Puhuin ihan totta poikani tyttärelle. Nykyajan nuoret ovat hämmästyttävän nokkelia ja fiksuja, ja paljon fiksumpia kuin minä olen koskaan ollut, mutta he myös voivat käyttäytyä itsekkäästi ja muista täysin piittaamatta. Toivoisin kovasti, että he oppisivat, mitä on olla vanha ennen kuin itse ovat vanhoja, ja joutuvat toteamaan, ettei nuoriso heitä piittaa.
