Tästä väännetään kättä joka pääsiäinen. Pitääkö trullien lähteä virpomaan palmusunnuntaina vai vasta pääsiäislauantaina? Etelä- ja keskipohjalaiset liputtavat ehdottomasti pääsiäislauantain puolesta, kun taas Pohjois-Pohjanmaalla kallistutaan palmusunnuntain kannalle. Kuusamossakin asuu ja mökkeilee molempien koulukuntien kannattajia.
Suomen kirjallisuuden seuran arkistotutkija Juha Nirkko arvaa toimittajan asian heti ja toppuuttelee, ettei häneltä helposti irtoa lausuntoa oikeasta ja väärästä virpomispäivästä.
– Perinteessä on useita käytäntöjä ja eroavaisuuksia. Karjalainen ja läntinen kulttuuri ovat sekoittuneet toisiinsa, ja molemmat ovat elävää perinnettä. Oikeanlainen perinne on sellainen, mikä toimii eikä haittaa ketään, Nirkko määrittelee.
Noidat ja virpominen eivät kuulu alunperin ollenkaan yhteen.
Virpomisella halutaan muistaa piinaviikon aattoa eli päivää, jolloin Jeesus saapui aasilla Jerusalemiin ja kansa heitti hänen eteensä palmunlehviä. Pyhät oksat ovat kuuluneet katolisiin pääsiäiskulkueisiin jo 500-luvulla, ja symbolista vitsomista on harjoitettu kautta Euroopan aina laskiaisesta jouluun saakka. Myös suomalais-ugrilaisilla kansoilla on ollut tapana karkottaa pahoja henkiä oksanheilutuksella esimerkiksi hautajaisissa.
Pohjoisessa ainut tähän vuodenaikaan elonmerkkejä osoittava oksa on paju, joten siitä muodostui palmunlehvän symboli. Jo vanhastaan pajussa on ajateltu olevan taikavoimia.
Itä-Suomessa sekä ortodoksit että luterilaiset nousivat aikaisin aamulla herättämään muita perheenjäseniä ja naapureita lyömällä heitä koristelluilla pajunoksilla ja loruamalla. Virpomisella on haluttu siunata, toivoa terveyttä ja karkottaa pahaa. Viikon kuluttua virpoja on tullut noutamaan palkkaansa, joka on ollut elintarvikkeita, kokonainen ateria ja joskus myös rahaa.
Nirkon mukaan virpomisen skaala oli laaja: hartaudella virpomiseen suhtautuvat veivät vitsansa siunattaviksi kirkkoon, ja niitä säilytettiin ikonin päällä.
– Toinen ääripää oli humalapäissään huidelleet miehet, jotka pyysivät virpomisesta viinaryyppyä.
Virpominen levisi sotien jälkeen karjalaisten evakkojen mukana myös muualle Suomeen. Nirkko kertoo, ettei virpomisperinne ollut silti kovin laajalle levinnyt vielä 1970-luvullakaan.
– Esimerkiksi minun syntymäkunnassani Suomenniemellä Mikkelin lähellä virpominen ei ollut tuohon aikaan elävää perinnettä. Paikallislehden artikkelissakin kysyttiin silloin: Tiedätkö, mitä on virpominen?
Viime vuosikymmeninä virpominen alkoi sekoittua läntiseen pääsiäislauantain perinteeseen, jossa lapset kiertelevät taloissa noitina. Virpomisaika siirtyi aamusta keskipäivään ja palkka vaadittiin välittömästi. Myös virpomislorut lyhenivät.
Virpominen alkuperäisessä muodossaan on Itä-Suomessa edelleen elävää perinnettä – ilman noitia.
Länsieurooppalainen noitaperinne tuli Suomeen luultavasti jo keskiajalla, ja noitiin uskottiin vielä 1600-luvulla. Noidat liittyivät pahojen voimien etsikkoaikaan, jota kesti pitkästäperjantaista ja sunnuntaiaamuun, kun Jeesus oli vielä haudassa. Erityisen paljon taikavoimia on liikkeellä kirkollisena välipäivänä eli lankalauantaina. Ihmiset kuuntelivat enteitä kolmen tien risteyksessä tai kolmesti muutetun rakennuksen katolla.
Pääsiäisnoidat eli trullit olivat lankalauantaina liikkeellä varsinkin Satakunnassa, Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa. Trullit yrittivät tuoda huonoa karjaonnea naapureilleen viemällä eläimistä karvoja tai nahanpaloja. Tätä yritettiin estää toimittamalla karjasuojaan kelloja, teräaseita, virsikirjoja, elohopeaa, viiskulmia tai ristinmerkkejä.
– Trullit halusivat itselleen naapurin karja-, maito- tai voionnen tai ainakin pilata sen naapuriltaan, Nirkko huomauttaa.
Kirkon yrityksistä huolimatta noitaperinnettä ei pystytty täysin kitkemään. Elinkeinomagiaa harjoitettiin Suomessa yllättävän pitkään. Nirkko muistaa luennoineensa parikymmentä vuotta sitten Kainuun eläkeläisille trulleista ja karjataioista kuin ne olisivat kadonneet jo aikapäiviä sitten.
– Eräs kuulijoista kertoi, että pääsiäisnoitaperinne oli ollut elävää vielä sotien jälkeenkin.
Länsi-Suomessa lapset pukeutuivat trulleiksi ja kiertelivät taloissa jo 1800-luvulla.
– Nämä ilmiöt esiintyivät rinnakkainkin: elinkeinomagiaa tosissaan tekevät trullit ja leikkisät, taloissa kiertelevät pikkunoidat.
Noitien torjumiseksi sytytettiin lankalauantaina myös pääsiäiskokkoja eli pääsiäisvalkeita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sekä esimerkiksi Tytärsaaressa Suomenlahdella. Tuli ja kitkerä savu katkaisisi noidan lennon. Olkien polttamisen kokossa uskottiin tuovan myös hyvän sadon.
– Nykyään pääsiäiskokkoperinne tunnetaan kautta Suomen.
Tarinoissa kerrotaan, että ennen muinoin pitkänäperjantaina oli tapana piiskata lapset Jeesuksen kärsimysten muistoksi. Samalla lapsista karkotettiin pahoja henkiä. Tapaa esiintyi eri puolilla Suomea, ja Suomalaisen kirjallisuuden seuralla on asiasta keräilytietoa Vähästäkyröstä vuodelta 1935.
– Tämä kuvastaa kärjistetysti sitä asenneilmastoa, joka pääsiäiseen liitettiin: pitkänäperjantaina ei saanut olla hauskaa, uunia ei lämmitetty, kirkossa oli mahdottoman pitkä jumalanpalvelus ja liturgisena värinä oli musta. Jälkeenpäin muistellaan, että sääkin oli pitkänäperjantaina huono. Siihen konseptiin sopi hyvin, että lapset piiskattiin varmuuden vuoksi, Nirkko hymähtää.
Nirkko pitää hyvänä sitä, että pääsiäisperinteisiin kuuluu tietty väljyys. Pääsiäiseen ei liity samanlaisia paineita kuin vaikkapa joulun viettoon.
Pääsiäistä vietetään aina kevätpäivän tasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.
– Harva suomalainen osaa tämän kertoa. Pääsiäisen ajankohta voi vaihdella maaliskuun viimeisestä viikosta aina vappua edeltävään viikkoon saakka. Ajankohdan vaihtelu tekee juhlapyhästä mielestäni kiehtovan, Nirkko sanoo.
Tänä vuonna pääsiäissunnuntaita eli Kristuksen ylösnousemuksen juhlapyhää vietetään mielenkiintoisena päivänä.
– Kristus nousi kuolleista -liturgia lausutaan aprillipäivänä.