Pääkirjoitus
Suomen hallitus on maantieteelliseltä edustavuudeltaan torso, eikä kokoomuksen keskiviikkona tekemä ministerinimitys korjannut tilannetta. Ympäristöministeriksi nousee forssalainen ensimmäisen kauden kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen. Vihreiden hallituksesta lähdön jälkeen vapautuneelle toiselle ministeripaikalle on veikkailtu kotkalaista Sirpa Paateroa (sd).
Kun ministereiden kotipaikat laittaa kartalle, voisi luulla, ettei Suomessa ole elämää Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajan pohjois- ja itäpuolella. Peruspalveluministeri Susanna Huovinen (sd) on sentään syntynyt Limingassa. Poliittisen uransa hän on aloittanut Jyväskylässä ja nousi eduskuntaan Keski-Suomen vaalipiiristä.
Muita maakunnan edustajia ovat oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r) Pietarsaaresta, Lenita Toivakka (kok) Mikkelistä, Paula Risikko (kok) Seinäjoelta ja Krista Kiuru (sd) Porista. Loput hallituksen ministerit ovat kotoisin Helsinki - Turku - Tampere kolmion sisäpuolelta.
Voi tietysti kysyä, kuinka suuri merkitys ministerin kotipaikalla on päätöksiin. Jos asiaa kysyy ministereiltä itseltään, niin hän kieltää kolmasti – paitsi puhuessaan kotiseutunsa vaalitilaisuudessa.
Pohjoissuomalaiset voivat huokaista helpotuksesta siinä mielessä, että vaaleihin on aikaa enää puolisen vuotta. Olipa vaalivoittaja kuka hyvänsä ja syntyipä hallitus minkälainen tahansa, niin pohjoisen on pidettävä puolensa ministeriruletissa.
Pohjois-Suomi tarvitsee seuraavaan hallitukseen ministereitä, joilla on ymmärtämystä suurten kaupunkiseutujen ulkopuolisesta elämästä. Eikä kyse ole vain aluepolitiikasta ja rahanjaosta, vaan paljon laajemmasta ajattelusta. Norja, Ruotsi ja Venäjä katsovat vahvasti pohjoiseen, koska uskovat pohjoisten alueiden nousuun. Suomessa pohjoinen ulottuvuus on jäänyt lähinnä juhlapuheiden tasolle.