Anita Jussila istuu tummassa, tervatussa puuveneessä. Veneen nimi, Pajari, on kaiverrettu takatuhdon etuseinään. Ympärillä hyörii tusinoittain ihmisiä veneiden kimpussa. Onko sinulla vapaata tilaa, ottaako joku soutumatkalaisia, huudot kysyvät.
– Sanotaanko niin, että kesä ei varmaankaan tule ilman Iijokisoutua, Jussila toteaa tyynesti.
Soututapahtuma on kuulunut Jussilan kesiin jo kahdeksantoista vuoden ajan.
Tyyni on hyvä sana kuvaamaan myös Iijokisoudun lähdön tunnelmaa Taivalkosken Saijassa. Ihmis- ja venepaljoudesta ei kuulu itkua eikä hampaiden kiristelyä. Veneissä osataan olla kiltisti.
Pajari-veneen nimellä on tarina, kuten hyvällä nimellä sopiikin olla.
Jakkukylästä, Iijoen varrelta Iistä, kotoisin olevalla Jussilalla on tiivis suhde joen elämään sekä veneilyyn: virran eteläpuolella lapsuudessa asuva Jussila souti omien sanojensa mukaan joen ylitse pohjoispuolen kouluun kesät ja talvet. Kotipaikan lähellä sijaitsi Pajarinkoski. Se nimi jäi mieleen.
Oma vene tuli haaveeksi myöhemmin elämässä. Se oli kallis investointi, käsintehtyjä puuveneitä kun ei kaupan hyllyltä saa. Onneksi veli tuli mukaan kaupantekoon. Pudasjärveläisen Pekka Pirin veistämän, kuusilautaisen veneen nimi muotoutui sekin veljen kanssa yhteistuumin.
– Me halusimme Iijoen isoimman kosken mukaan sen veneen nimetä – siitä tuli sitten Pajari.
Puuveneen omistaminen tuo mukanaan vastuuta ja työtä. Vene osaa vaatia omaansa: aikaa ja vaivaa. Ilman säännöllistä tervausta, kuivausta ja huolenpitoa se ei kestäisi ajan hammasta.
Jussila ei koe huoltoa rasitteeksi. Ylläpitotoimet ovat hioutuneet vuosien kokemuksen myötä rutiineiksi, joihin käytettyä vaivaa ei lasketa. Ne vain tehdään.
– Sitä pitää huoltaa, kun sen on hankkinut, Jussila kertoo itsevarmasti.
Iijokisoutu yhdistää ihmisiä. Tuttujen tapaaminen on yksi iso syy Jussilallekin tulla takaisin kesä toisensa jälkeen.
– Täällä tapaa samoja ihmisiä, keihin itse ensimmäisellä kerralla tutustui.
Keskellä viikkoa alkava vaatii jokaiselta ponnistuksia vapaa-ajan järjestämiseksi. Tänä vuonna Jussila tyttärineen viettää nyt joella kaksi kokonaista päivää, pidempää lomaa kun ei viikkoon saatu. Se tuntuu riittävän.
Jokin kutsuva vietti Iijoella ihmisiin tuntuu selkeästi olevan, ainakin Jussilan puheista päätellen. Palo sydämeen syttyy, jos ei ole päässyt mukaan kuin yhdeksi päiväksi loppuviikosta.
– Se vain tuntuu siltä, että jää jostain paitsi. Se on tämä yhteenkuuluvuus, mikä tästä varmaan tekee semmoisen, Jussila pohtii Pajarin tuhdolta käsin.