Musiikkiopiston suomalaisen musiikin konsertti oli kaikilla mittareilla uskomaton oppilaiden ja opettajien voimannäyttö. Nelisenkymmentä esitystä ja lähes 60 soittajaa juhlisti Suomen 100 vuotista itsenäisyyden merkkivuotta. Ennen kaikkea saatiin kuulla rautaisannos soiton iloa ja riemua aina pienistä (Anu Sorjan johtamista) Minifiddlersseistä (juniorijousista) varttuneimpien oppilaiden Sibelius-tulkintoihin, joita kertyi jopa kahdeksan teoksen verran. Minifiddlersien viulun sointi antoi uskoa musiikkiopiston jousiston tulevaisuuteen - soitto oli teknisesti hiottua ja puhdasta! Samalla konsertti kuvasti monella tavalla musiikin tärkeää roolia Suomen kansan perimmäisten tuntojen kuvaajana.
Sibeliuksen rikkaasta tuotannosta kuultiin monta helmeä. Fanni Polojärven (kitara) tulkitsema harvoin kuultu (Sibeliuksen itse sovittama) miniatyyri ”Sydämestäni rakastan” soi intiimisti ja herkästi - voi millainen kitarasäveltäjä Sibelius olisi voinut parhaimmillaan ollakaan, jos hän olisi jatkanut kokeilujaan! Puut-sarjan Kuusi soi Karoliina Pulkkasen (piano) sormissa parhaimmillaan ilmeikkäästi ja vahvasti ja Valse triste puolestaan Aleksanteri Suomalaisen (klarinetilla) tulkitsemana hyvin jäsenneltynä ja artikuloituna - klarinetin sointi sopi mainiosti valssin tunnelmaan. Sibeliuksen Novellette soi Siiri Janhusen (viulu) parissa aidolla sibeliaanisen lyyrisellä ja vahvalla otteella todella kauniisti, samoin kuin Annika Tornbergin elegantti tulkinta kansallissäveltäjämme Rondinosta. Annikan soitossa oli hienostunutta herkkyyttä, joka siivitti teoksen ilmavaan tunnelmaan. Sibeliuksen Scaramouche on puolestaan hivenen vaikeasti avautuvaa musiikkia, jossa tietynlainen tummien sävyjen mystinen kerronta ei ole helppoa purtavaa, mutta Arttu Oikarainen (huilu) sai tähänkin teokseen paljon koskettavia hetkiä. Huiluyhtye Fortissimon tulkinta Sibeliuksen Nokturnesta oli todella onnistunut ja solistiset osuudet tulivat luontevasti esiin. Heikki Katajan (piano) Sibeliuksen Romanssi op. 24/9 oli jälleen aitoa Sibeliuksen kansallisromantista tyyliä hehkeimmillään ja Heikki punoi onnistuneesti sen lyyriset ja virtuoosiset jaksot yhteen - uljas ja tyylikäs esitys!
Toivo Kuulalta saimme kuulla kaksi syvältä lataavaa miniatyyriä viulistien tulkitsemina. Paul Kumpulan esittämänä Sanaton laulu oli parhaimmillaan verevää soittoa ja Liisa Oikaraisen tulkitsema Melodia lugubre soi niin pateettisesti kuin sen kuuluukin. Oskar Merikannon kaksi laulua sujuivat Jenni Karjalaiselta hyvällä intonaatiolla. Varsinkin Tuulan tei -duetossa (Alla Kourun kanssa) oli aitoa Merikannon kansallisromanttista viehkeyttä! Erkki Melartinilta kuultiin hänen kuuluisa Juhlamarssi (baletista Prinsessa Ruusunen), joka sai Miikkael Mannisen (piano) käsittelyssä arvokkaan tulkinnan - Miikkaelin soitossa on nimenomaan luontevaa ja tinkimätöntä aristokraattisuutta! Kauniisti soi myös Törnwallin Berceuse (Kehtolaulu) Aino-Maija Kokkilan (viulu) sisäistyneesti tulkitsemana. Opiston jousiorkesterilta kuultiin konsertissa pari suomalaista kansanlaulua Neel Kokin johtamana. ”Taivas on sininen ja valkoinen” muistutti meitä siniristilipun väriskaalasta. Ilmari Hannikaisen ”Surullinen valssi” oli hyvä esimerkki melodisesta ja arvokkaasta suomalaisen musiikin teoksesta, jossa ei ole selkeitä kansallisromanttisia piirteitä vaan pikemminkin universaalia kauneutta. Pianoduo Essi Siikaluoma ja Siiri Karjalainen saivat tähän teokseen tyyliä ja musikaalista koskettavuutta.
Kuusamolaisesta musiikkitarjonnasta saimme kuulla pari Kari Alajuuman ja Sebastian Bergin teosta. Alajuuman Apolkka soi hienossa satiirin ja roteskin rytmiikan hengessä ja oli jälleen kerran hyvä väriläiskä illan tarjontaan. Esityksestä vastannut Musica di gatti -ensemble oli myös hyvässä vireessä. Karin toinen tunnelmapala ”Raunioilla” oli puolestaan hyvin koskettava teos ja opiston opettajien (Katri Holma, piano; Teemu Huunonen, huilu ja Neel Kok, sello) mestarillinen kamarimusiikillinen luomus - vaikuttavaa ja (arkaistisen) melodisesti puhuttelevaa musiikkia. Bergin ”Papun lumilaulu” pyrähti Matias Käkelän (kitara) hyppysissä käyntiin kuin talvinen lunta tupruava iltapäivä. Papun Bagatellissa oli puolestaan aitoa koiramaista, vekkulia meninkiä, jonka Aapo Määttä (kitara) onnistui vangitsemaan. Oululaisen nykysäveltäjän Arto Jakolan teos ”Dream” (Uni) oli puolestaan mainio esimerkki hivenen surrealististen maisemien kuvauksesta. Kati Siitonen (kitara) sai unenomaisen maailman (huiluäänet) ja orientaalin melodian hyvin esiin. Repe Helismaan Rakovalkealla oli kuin paluu suomalaisen viihdemusiikin alkujuurille. Venla Martiskaisen (klarinetti) esitys oli mieltäliikuttavan aito.
Modernistien osuus konsertissa oli myös mittava. Einar Englundin ”Mitä kanat kertovat” soi Anni Pulkkasen (piano) käsissä ripakasti ja Tauno Marttisen ”Kiinalaiset kengät” Anna Jaakkolan (piano) tulkitsemana hyvällä rytmisellä poljennolla. Erkki Salmenhaaran ”Iskelmä” oli hyvänä esimerkkinä tyylien neoklassisesta kirjosta. Pluralistinen teos soi Milla Rontin (huilu) käsissä käsittämättömän varmalla ja vahvalla tyylillä. Millan soitossa oli nyt luovaa musikaalisuutta vaikka muille jakaa. Porilaisen nykysäveltäjän Jukka-Pekka Lehdon ”Sinitaivas” soi säveltäjän tyylille uskollisen iskevästi Meri Törmäsen (huilu) tulkitsemana. Tähän samaan kategoriaan kuului myös Sinisalon teos Kolme miniatyyriä, jotka soivat vakaassa postmodernissa hengessä Pihla Hanhelan (huilu) tyylikkäästi esittäminä. Sarmanto-Neuvonen & Miikulainen parivaljakko ovat kunnostautuneet onnistuneiden pianominiatyyrien säveltäjinä. Malena ja Lumina Päivärinnan (piano) esittämä nelikätinen ”Kahdestaan” oli rehellisesti ja kauniisti soitettu.
Saman säveltäjäkaksikon ”Tulipyrstöt” oli puolestaan vaikuttava pittoreski pianistinen inventio, jonka Sofia Tornberg tulkitsi hurmaavan karismaattisesti. Jääskeläisen pienet albuminlehdet olivat myös ilmaisuvoimaista pianomusiikkia. ”Sudenkorento” lensi valloittavasti Eevi Palosaaren (piano) tulkitsemana ja Sadetanssi jylisi desibelien saattelemana kuin monsuunisade parhaimmillaan Aino Hietalan (piano) tyylipuhtaassa käsittelyssä. Harri Wessmanin teos ”Nyt on sade lakannut” soi hienosti luonnon ilmiötä kuvaillen. Samu Kaartinen (piano) sai säveltäjän sointimaailman rikkaaseen sfääriin. Einojuhani Rautavaaran Serenades of the Unicorn (Yksisarvisen serenadit) kuvastivat säveltäjän 70 -luvun lopun antiikin mytologiahakuisia tendenssejä. Rautavaaran kitaran sointimaailman avulla kuvailemat Nymfien kikatukset (teelusikalla) ja yön juovuttavat melodiset inventiot (laiskalla mikrointervallivibraatolla) soivat illan konsertissa uskomattoman vahvasti. Tuomas Jaakkonen oli huikeassa vireessä ja kitara soi paikoin kuin miniatyyriorkesteri. Huikea konsertti!