”Les Adieux” sai Mustosen syttymään
Olli Mustonen on soittanut ja taltioinut suuria kokonaisuuksia kuten Bachin Das Wohltemperierte Klavierin preludit ja fuugat yhdessä Shostakovitsin vastaavien kanssa. Samalla hän on levyttänyt tuntemattomampaa pianokirjallisuutta kuten Alkanin preludeja Shostakovitsin preludien kanssa. Prokofjevin konsertot ovat jo levyllä ja hiljan Beethovenin konserttot ja nyt luonnollisesti se suurin levytysprojekti eli Beethovenin sonaatit. Mustonen on mitä enemmissä määrin suurten kokonaisuuksien ja monumentaalisten tulkintojen suvereeni tulkki. Samalla kun hän paneutuu suuriin kokonaisuuksiin ei voi olla kiinnittämättä huomiota tulkintojen raikkauteen. Pölyt lentelevät piintyneistä malleista ja musiikki saa Mustosen kyydissä kosolti uusia tuulahduksia.
Näin kävi juuri Beethovenin ”Les Adieux” pianosonaatin parissa, jonka Beethoven sävelsi arkkiherttua Rudolfille. Jostain syystä Beethoven olisi toivonut arkkiherttuan pysyvän Wienissä. Sonaatistista kehkeytyikin varsinainen dualististen tunteiden ristiaallokko. Dynaamisen struktuurin ääripoolit olivat kontrasteina kuin toisesta maailmasta jo sonaatin ensimmäisessä osassa Adagio-Allegro ”Das Lebewohl” (Jää hyvästi). Hitaan osan ”Abwesendheit” (Poissaoloa) valtava arkkitehtooninen maailma vyöryi intensiivisesti kohti viimeisen osan ”Das Widersehen” (Jälleenäkemisiin).
Mitä pidemmälle Mustonen Les Adieux sonaatissa paneutui, sitä johdonmukaisempi oli ote. Mustonen lähes ”moukaroi” virtuoosisen viimeisen osan suoraan kuulijan tajuntaan. Silti tuo miltei koskettimista hakkelusta tekevä soittotapa tuntui oikeutetulta. Suuri sonaatti vaatii suuren dynamiikan ja suuret arkkitehtooniset resurssit, jotta teoksen muoto kirkastuisi -ainakin näihin sfääreihin. Tällaisen elämää suuremman sonaatin pauloissa koki olevansa kuin myrskyn silmässä Mustonen tarjotessa vaikuttavaa virtuositeettia ja suuren luokan dynaamista osaamista.
Hieno oli myös suuren D-duuri sonaatin op10/3 tulkinta. Ensimmäisen osan (presto) kehittely oli jylhää sinfonista kuultavaa. Hitaan (Largo e mesto) osan melodia pysäytti vaikuttavalla esittelyllään, mutta ihan kuuhun sillä ei kurkotettu, sillä Mustonen ei tällä kertaa saanut tematiikan kulkua ihan kuosiinsa. Muutoinkin piano tuntui soivan turhan mustavalkoisesti ja tulos kuullosti hivenen repivältä - yleensä ottaen fortissimioiden ja pianissimoiden välillä on pianomaailmassakin runsaasti elämää ja variantteja.
Muut pienemmät sonaatit tarjosivat joitakin tähdenlentoja - kuten Mustonenkin itsekin totesi. Näissä sonaateissa sai nauttia myös hauskoista tanssillisista ja rytmisistä osioista. Humoristisiakin piirteitä sonaateista löytyi Beethovenin nerokkaan harmonisoinnin myötä. Samalla ne toimivat lepohetkinä suurten sonaattien lomassa.
Kuusamosta Mustosen matka jatkui Israeliin, jossa hän sekä soitti että johti Israelin filharmonikoita ja sieltä kohti Japania.
Mustonen on kieltämättä maamme eturivin musiikkisuurlähettiläitä.