Pääkirjoitus
Sosiaalidemokraattisen puolueen merkitys suomalaisen yhteiskunnan rakentajana ja puolustajana on kiistaton. Puolueen tekemät valinnat ovat määrittäneet Suomen historian kulkua useana ratkaisevana hetkenä.
Mainita voi sotien jälkeiset vaaran vuodet, jolloin demarien tinkimätön asenne kommunismia kohtaan esti Suomea liukumasta itäeurooppalaiseen kommunistiseen diktatuuriin. Toisin kävi Tshekkoslovakiassa, joka jäi rautaesiripun taakse vuonna 1948. Suomessa demarit voittivat kamppailun työväenliikkeestä ja ammattiyhdistysliikkeestä. Porvarillisista puolueista ei yksin olisi ollut länsimaisen demokratian pelastajaksi.
Talvisodan kynnyksellä syntynyt punamultayhteistyö toimi sotien jälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen selkärankana.
Sosiaalidemokraattien vaikeudet alkoivat toden teolla 2000-luvulla. Puolue on hiipunut alle 15 prosentin puolueeksi, mikä on entiselle mahtipuolueelle häpeällisen alhainen luku.
Demarit eivät ole onnistuneet luomaan nahkaansa uuteen maailmaan. Viime vaalien jälkeen vihreät on pystynyt profiloitumaan opposition ykköspuolueeksi, mikä näkyy sen ennätyksellisissä kannatusluvuissa. Puolue hengittää jo demarien niskaan.
Hallituksen ja opposition välinen jännite näkyy kiivaimmin vihreiden ja perussuomalaisten välillä. Demarit ovat jääneet sivustakatsojiksi.
Seuraava koetinkivi demareille on Sipilän ajama yhteiskuntasopimus. Hautautuako puolustamaan vanhoja asemia ja saavutettuja etuja vai ryhtyäkö jälleen, historiankin velvoittamana, uudistavaksi voimaksi. Valitettavasti ennusmerkit uudistumiselle eivät näytä lupaavilta patakonservatiivisen ay-liikkeen hengittäessä niskaan.
Keskusta oli vastaavassa aallonpohjassa vuoden 2011 vaalien jälkeen. Demarit haaveilevat samanlaisesta noususta. Jotta se voisi toteutua, on puolueella oltava tuoretta sanottavaa nuorelle sukupolvelle. Historian siivet eivät yksin kanna.