Pääkirjoitus
Kansakunnan eetteri on viime päivät ollut täynnänsä varoituksen sanoja. Unilukkareiksi ovat asettuneet muun muassa Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh ja Tampereen yliopiston kunnallistalouden professori Jarmo Vakkuri.
Stadighin mukaan päättäjät ovat pelkureita, kun eivät uskalla kertoa ihmisille totuutta Suomen talouden tilasta ja tulevaisuudesta. Stadigh sanoi, että meidän suomalaisten pitää ihan ensiksi hyväksyä, että me köyhdymme.
Vakkuri latasi samaa viestiä vähän toisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa suomalaisilla on epärealistiset odotukset siitä, kuinka paljon palveluja yhteiskunta kykenee rahoittamaan.
Myös Koillismaan kunnissa perusturvaan, sosiaali- ja terveydenhuoltoon, panostetaan enemmän rahaa kuin koskaan aikaisemmin sekä suhteellisesti että euromääräisesti laskettuna. Onneksi moni ymmärtää olla kiitollisia palveluista, mikä näkyy silloin tällöin tämän lehden yleisönosastolla. Mutta laaja on myös tyytymättömien kuoro, jonka mielestä juuri heidän tarvitsemansa palvelun pitäisi olla paljon paremmilla kantimilla, laadukkaampaa ja nopeampaa. Ja tietysti ilmaiseksi.
Joskus muinoin näillä kairoilla oli häpeä ottaa vastaan yhteiskunnan tukea, mitä Kalle Päätalo kirjoissaan elävästi kuvaa. Näihin aikoihin ei tarvitse palata, eikä avun pyytäminen ole häpeä.
Päätalon kuvaamista vuosista on henkisesti valovuosia, sillä moni pitää hyvinvointipalveluja itsestäänselvyyksinä, joita ovat oikeutettuja vaatimaan. Vakkurin mukaan poliitikot eivät uskalla vaatia ihmisiä ottamaan suurempaa vastuuta omasta elämästään.
Nykyisin kansakunnan unilukkarit löytyvät muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta talouselämän ja tutkijoiden piiristä, eivät poliitikkojen. Poliitikkojen pitää uskaltaa luottaa ihmisten valistuneisuuteen, siihen, että pääosa kansasta ymmärtää, että edessä ovat vyönkiristyksen vuodet.