Pääkirjoitus
Pienet, kovin pienet, asiat voivat muuttaa historian kulkua. Kuusamon kirkonkellot olivat voineet tuhoutua, kun kirkko poltettiin jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944, mutta toisin kävi.
Sodan jälkeen kirkonkellojen kohtalo pysyi arvoituksena 15 vuoden ajan. Aikalaiset arvelivat, että saksalaiset olisivat upottaneet ne Kuusamojärveen tai ottaneet perääntyessä mukaansa ja lopulta pudottaneet mereen.
Kellot löytyivät, kun saksalaisten joukkojen komentaja, eversti Scheiber vieraili muutamien täällä toimineiden sotilaiden kanssa Kuusamossa kesällä 1959. Scheiber kertoi saksalaisten laskeneen kellot tapulista ja haudanneen ne hautausmaan ”kolmannen rivin kolmanteen hautaan noin puolen metrin syvyyteen” (KS 16.7.1959).
Oululainen historioitsija Mika Kulju tuo tuoreessa teoksessaan lisävalaistusta Kuusamon kirkonkellojen merkillisiin vaiheisiin. Kulju esittää, että kellot pelasti saksalaisen upseerin ja suomalaisen lotan rakkaus (KS 31.10).
Tarinan mukaan Mannhard -niminen luutnantti rakastui tamperelaiseen lottaan, jonka kanssa hän ihastui Kuusamon kirkonkellojen sointiin. Luutnantti halusi tavata lotan samassa paikassa sodan jälkeen.
Kun saksalaisilla tuli jatkosodan päätyttyä kiire perääntyä paikkakunnalta, Mannhard sai suostuteltua pioneerijoukkoja johtavan upseerin kätkemään hänelle rakkaat kellot ennen kirkon tuhoa. Mannhardin haave paluusta Kuusamoon ei koskaan toteutunut, sillä hän kaatui Tornion taisteluissa kolme viikoa myöhemmin.
Vallitsevan käsityksen mukaan Kuusamon kirkon ja kirkonkylän polttivat saksalaiset, eivät venäläiset. Kuljun tutkimus ei tuo lopullista vastausta asiaan. Tutkija sanoo, että on loogisinta ajatella poltetun maan taktiikkaa harjoittaneiden saksalaisten syyllistyneen tuhotyöhön.
Selitys on todennäköisin, mutta täysin riidattomasti asia ratkeaisi vain joko saksalaisten tai venäläisten arkistolähteiden avulla.