Kai Lehtisen iholta näkyy miehen rakkaus luontoon. Aurinko on paahtanut ihon lukuisilla kalastus- ja vaellusretkillä. Yksi parhaita kävely-, kalastus- ja oleutumispaikkoja on Kuusinkijoki Kuusamossa.
– Kuuntele nyt tätä. Nyt tekisi mieli vaan heittäytyä olemaan, Lehtinen huudahtaa Kuusinkijoen varrella.
Ympärillä vihertävät koivut, iholla tuntuu lämmittävä aurinko ja tulipaikan nuotion tuoksu tulee leijailee mukana. Kosken kuohu peittää lintujen laulun.
Vesi on Lehtisen elementti. Muun muassa Kuusamon, Lapin ja Norjan maastot tulivat Lehtiselle tutuksi jo nuorena poikana “äijän” eli isän mukana kulkiessa.
– Se on hänen saavutuksistaan parhaimpia, että hän sai meidät kulkemaan luonnossa.
Karjalohjalla perheineen asuva Lehtinen asuu sielläkin joen ääressä. Toisella puolen kotia virtaa Myllyjoki, toisella puolen järvi.
– Tämä Kuusinki on juuri siitä niin hieno, että tässä hienoja virtapaikkoja. Vesi tulee ja menee. Se tuo ja vie mennessään hyvää ja pahaa.
Syvältä rinnasta asti kumpuava nauru raikuu tuon tuosta Lehtisen tarinoidessa. Se on lisä lauseen alkuun, keskelle ja loppuun ja monet tarinat on rakennettu tartuttamaan nauru kuulijaankin.
Lehtinen kertoo naurun läpi niin Kuusamon Näyttämön kesäteatterinäytelmästä, jota on ohjaamassa kuin pohjoisessa, Vuotsossa pitämästään kuppilasta, jota pyöritti vuoden ja maksoi kahdeksan. Usein tarinoissa on mukana “meillä asuva nainen”, Lehtisen vaimo.
– Vuotsossa minulla on kaksi kämppää vierekkäin. Siinä on herrain huone ja immytkammari. Kun paikkaa hommattiin, minä vähän vahingossa ehdotin näitä. Ja se nainen, joka meillä asuu, hyväksyi sen, Lehtinen kertoo mökkiasumisestaan naurun säestyksellä.
Huoneissa on omat sääntönsä. Esimerkiksi immytkammarissa on otettava aina kengät pois, mutta herrain huoneessa saa olla miten tahtoo. Herrain huone on vaatimattomampi, mutta siellä on sauna.
Lehtisestä huokuu läpi viihdyttäjän rooli. Vaikka näyttelijän ammatti ei ollut nuorena tai vähän vanhempanakaan haave, on Lehtinen hyvillään, että ei päässyt muutamista yrityksistä huolimatta opiskelemaan voimistelunopettajaksi.
– Minulla on käynyt hyvä tuuri siinä, että virta on tuonut siihen, että olen saanut tehdä tällaista. Että olen saanut tällaisen ammatin.
Nuorta kymmenottelijaa, joka koki osaavansa toimia lasten kanssa, harmitti, että ovet eivät avautuneet liikunnan opetuksen pariin. Teatterikorkeakoulu tuli sen jälkeen ajatuksiin sattumalta. Jonkin lehden sivulta pomppasi esiin teatterikorkeakoulussa opiskelevan kansakouluaikaisen luokkakaverin nimi ja kuva. Timo Torikan kuvan nähdessään Lehtinen mietti, että jos tuo, niin miksi en minäkin?
– Lähetin paperit ja sinnehän pääsi pyrkimään. Sillä tiellä ollaan yhä. Ei varmasti olisi päästy, jos Jouko Turkka ei olisi ottanut meitä sisään. Se oli vitsi, kun olin siellä pyrkimässä, mutta erotuinpa joukosta.
Isi ja Eemu on kaiverrettu juuripahkasta tehtyyn koruun, joka on Kai Lehtisen kaulassa. Koru on ollut siinä 11 vuoden ajan. Siitä asti, kun Lehtisen esikoispoika kuoli hirsimökin tulipalossa.
– Toinen poikani teki korun. Olen siitä lähtien kantanut sitä ja kannan edelleen, Lehtinen vakavoituu ja kertoo lähettäneensä viimeksi aamulla ylös terveiset.
Jos elämä on antanut niitä aurinkoisia hetkiä, on se tarjonnut myös tragediaa. Lehtisen esikoispoika, taivaspoika, kuoli vuonna 2007. Viime vuonna puolestaan paloi Lehtisen perheen kaksikerroksinen ulkorakennus, jossa oli muun muassa hevostalli ja verstas.
– Siinäkin tämä virta auttaa, että tajuaa, että ne ovat olleita ja menneitä ja ylävirrasta on tulossa aina jotain uutta, Lehtinen toteaa Kuusinkijokea katsellessaan.
Sitä uutta odotellessa on vain opittava kestämään matkan varrelle tulleita asioita, muuta lääkettä Lehtisellä ei ole surun käsittelemiseen.
– Se on yhtälailla elämää. Sen olen oppinut asiasta, että osaa olla onnellinen, jos on ikävä ja suru. Tuntee siitä mielihyvää, että tunnen tämän tunteen.
Lehtinen ei halua piilottaa kokemuksiaan ja tunteitaan. Hän haluaa kantaa ne tunteet ja muistot mukanaan, mutta ei halua velloa surussa ja murheessa.
– Ne ovat asioita, joita olen joutunut kohtaamaan. On ehkä älytöntä sanoa, mutta olen saanut kohdata. Ei todellakaan haluaisi kohdata, mutta se kuuluu tähän elämään. Elämä ei todellakaan ole pelkästään jokirannassa temuamista.
Ei temuamista, mutta kulkemista ilon ja surun keskellä.
– Ihmisten pitää tuntea, jokaisen, se ilon riemu ja suru. Ja tajuta, että kun ne on koko ajan olemassa, sitten osaa kulkea. Olkoonkin sitten millä reunalla milloinkin on, tärkeintä on se, että osaa.
Syvyyttä asioihin ja elämään antaa Lehtisen mielestä se, että pystyy tuntemaan surun ja ilon tunteen yhtä aikaa.
– Kuten Rautavaara sanoi, suru on ilon tausta.
Kuusinkijoen varressa Lehtisen mieleen hiipii kaksi elokuvaa, joita on kuvattu kyseisissä maisemissa: Mosku – lajinsa viimeinen ja Päätalo.
– Suomi menee muuten Kuusamon kohdalta kahtia. Tästä ylöspäin ihmiset puhuttelevat Moskuna ja Kuusamosta etelään kaikki puhuttelevat Raidina. Ja kun tulee nuorempaa verevämpää miessakkia, ne eivät hoe mitään muuta kuin Poliisin pojan tai Siivottoman jutun repliikkejä. Päätalolla on omat faninsa.
Lehtiselle itselleen kaikki roolit ovat vain rooleja. Hänelle on tärkeää tehdä työ hyvin, mutta kun työ on tehty, hän jää odottamaan, mitä uutta on näkyvissä. Lehtinen ei esimerkiksi pysty nimeämään parhaiten mieleen jäänyttä rooli, mutta Moskussa, Itä-Lapissa eläneessä poronomistajassa ja kiistellyssä hahmossa oli jotain läheistä.
– Ymmärsin maailman, josta siinä puhuttiin ja olen itse selkeästi pohjoisen ihminen. Se voimistuu aina, kun on täällä.
Freelancerina Lehtinen pystyy itse määrittelemään, mihin töihin ja mihin päin Suomea menee. Varsinaisia toiverooleja tai -ohjauksia hänelle ei ole.
– Työt tulevat eteen, kun ne tulevat. Keikkojakin tehdään ja silloin yrittää järjestää niitä niin, että pääsee samalla kulkemaan ja oleskelemaan.
Vaikka jokirantoja kolutaan kalastamisen varjolla, on kalastaminen Lehtiselle vain puolet hauskuudesta. Puolet on sitä, että saa olla ja kuunnella.
– Toiset sanoo pohjoisessa minusta, että olen aivan hullu: lähden kalalle ja en tule pois sieltä, mutta se on mukavaa touhua. Ja se sellainen oleminen, se on se koko homman nimi.
