Syksyn kuluessa Koillissanomissa oli pieni artikkeli, SDP kansanedustaja maa- ja metsätalousvaliokunnan jäsen, Tytti Tuppuraisen mielipide voimassa olevasta poronhoitolaista ja sen tuomista ongelmista ja haitoista eteläisellä poronhoitoalueella. Artikkeli oli aiheellinen, ongelmat tiedetään ja ne kuitenkin on ohitettu hiljaisuudella. Vilpitön tunnustus tämän aiheen esilletuonnista, vaikka siinä astuttiin tavallaan toisten tontille.
Niinhän pitää toimia kun havaitaan epäkohtia puoluekantaan katsomatta. Mitä ei voida sanoa nykyisten hallituspuolueiden kansanedustajista. Siitä tämä äläkkä ja pöyristyttävät kirjoitukset paikallislehdessä.
Niilo Keränen toppuuttelee julkisuudessa esiintyneitä vaateita poronhoitoalueen rajan siirrosta tai tarhauspakon käyttöön ottamisesta. Hän muistuttaa, että porotalousyrittäjyydellä on pitkät perinteet.
Meillä on voimassa oleva poronhoitolaki, jota tulee noudattaa, siinäpä se noudatetaanko ja onko se toimiva. Ei nämä ristiriidat ole korjaantuneet päätä silittämällä. Ne vain on saatu ylipuhumalla siirtymään.
Entä sitten kun ylipuhuminen / sovittelu ei onnistu? Niissä tapauksissa henkilö lähtee hakemaan oikeutta. Ne tapaukset on henkisesti raskaita ja koitetaan unohtaa / ohittaa nopeasti. Kuitenkin kysytään kannattaako mennä niin pitkälle. Sanoisin esim. Taivalkosken tapauksesta, mutta en sitä millä tavalla se toimii, on toiminut vuosikymmenten aikana.
Minä olen huolissani poroelinkeinon toimintamahdollisuuksista, kirjoittaa kansanedustaja Ulla Parviainen kolumnissaan 25. lokakuuta. Siinä kolumnissa Parviainen painottaa ikiaikaista elinkeinoa ja vapaata laiduntamista. Ne ehkä oli silloin paikallaan kun maat oli yhteisomistuksessa (jakamatta omistajille). Isojaon jälkeen tilanne muuttui ja muuttuu jatkuvasti. Tultiin tilanteeseen yksityisestä omistusoikeudesta. Tätä nykyinen poronhoitolaki ei näytä kunnioittavan, siksi paineet kasvaa lain saattamisesta nykyaikaan, onhan se viime vuosituhannelta.
Jos laki ei ole ajan tasalla, niitä eduskunnassa korjataan tarpeen mukaan toimiviksi, ollakseen ajan tasalla. Näin ei ole kuitenkaan toimittu, ehkä on enemmänkin jarruteltu, mikä henkii kyseistä kolumnista. Olisi aika kyseinen epäkohta korjata, niin vaikealta kun se tietyillä taholla onkin.
En lähde yksilöimään kaikkea niitä ristiriitaisuuksia mitä tämän asian tiimoilta on sattunut. Nehän on kaikkien, jotka asuvat eteläisellä p-alueilla tiedossa. Sen voin kuitenkin sanoa kuinka paljon tämä epäkohta on aiheuttanut pahoinvointia ja aiheuttaa edelleen, ellei tähän epäkohtaan puututa. On tutkittu eri asumismuotoja, todettu ihmisen halua asua väljästi, jopa taajamien ulkopuolella (maalla). Poro on kummajainen, joka on rajoittava tekijä.
Vilpitön kysymys kaikille tahoille ja henkilöille, jotka ovat muutosta vastaan. Miltä tuntuisi työpäivän jälkeen kotiin tullessa tai asuessa maalla jopa kolmen veräjän sisällä?
En ole suostunut asumaan häkissä. Sen kuitenkin tiedän, mitä on asua kahden palkisen rajan tuntumassa yli 60 vuotta. Siihen aikaan mahtuu monenlaisia kohtaamisia. Kaikki muistot eivät ole kovin miellyttäviä.
Päätoimittaja Petri Karjalaiselle haluan huomauttaa: esi-isät tulivatpa he Savosta tai muualta, heillä kuitenkin oli pehmyt teknologia käytössä. Kaskimaat ovat muuttuneet, siellä luonto korjasi ihmiset käden jäljen aikaa sitten. Kova teknologia nykyisillä kuokkamiehillä tekee jälkeä, joka ei korjaannu koskaan.
Tämän kirjoittaja on eläkeläinen maaltamuuttaja, niitä ikäluokkia, jotka eivät syntyneet leipä suussa.
