Perjantaina edesmennyt presidentti Mauno Koivisto jää historiaan suomalaisen kansanvallan puolustajana. Linjassaan hän oli järkkymätön läpi poliittisen uransa.
Tultuaan valituksi presidentiksi hän palautti presidentin valtaoikeudet perustuslain tarkoittamiin mittasuhteisiin. Sisäpolitiikassa pääministerin asema korostui Koiviston kaudella. Presidentin leipälajissa ulkopolitiikassa Koivisto kiteytti ajattelunsa kolmeen sanaan: hyvät suhteet naapureihin.
Koivisto aloitti poliittisen uransa Turun satamassa taistelemalla kommunisteja vastaan. Ammattiyhdistysliikkeen herruudesta ja vasemmiston hegemoniasta käytiin sodan jälkeisinä vaaran vuosina ankara kamppailu. Sosiaalidemokraattisen liikkeen kestävimpiin saavutuksiin kuuluu, että puolue pystyi torjumaan kommunistien diktatuuripyrkimykset. Myöhemmin, poliittisen kuohunnan laannuttua ja kommunistien kesyynnyttyä, Koivisto teki yhteistyöhön joka suuntaan.
Koiviston elämäntarinassa on käänteitä, jotka koskettavat koillismaalaista sielua. Koiviston tarina on tarina Suomesta, joka sodan kurimuksesta nousee muutamassa vuosikymmenessä maailmalla ihailluksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Koivisto luki itsensä satamajätkästä tohtoriksi, eteni Suomen pankin pääjohtajaksi ja lopulta presidentiksi. Koivistossa yhdistyivät ahkeruus, lahjakkuus ja intohimo parantaa maailmaa.
Luonteeltaan Koivisto oli fundeeraaja, joka harkitsi mitä sanoi. Tätä ominaisuutta – totta vieköön – tarvittaisiin nykypolitiikassa valtakunnan ja paikallisella tasolla. Enemmän ajattelua, vähemmän tunnekuohussa laitettuja some-viestejä, voisi hyvin olla Koiviston neuvo.
Koivisto oli moderni poliitikko siinä mielessä, että hän nousi politiikan huipulle ohi perinteisen poliittisen koneiston. Hän ei ollut päivääkään kansanedustajana. Kansansuosionsa hän saavutti kansanmiehen olemuksella ja tavoilla. Presidenttinä hän halusi olla koko kansan Manu.