Pääkirjoitus
Vielä elää keskuudessamme ihmisiä, jotka olivat todistamassa Kenttäradan rakentamista jatkosodan aikana. Tuhansien sotavankien pakkotyöllä vuosina 1942-1944 rakentama rata nimettiin kuoleman radaksi, sillä paikalliset ihmiset joutuivat näkemään, kuinka julma ihminen saattoi ihmiselle olla.
Kenttäradan rakentamisen 70-vuotismuistojuhlaa vietettiin Taivalkoskella viikonloppuna.
Taivalkosken Isokummussa asuva Erkki Moilanen, 88, kertoo Koillissanomien haastattelussa, kuinka joutui nuorena poikana näkemään pakoa yrittäneen sotavangin julman teloituksen (KS 1.10). Lautapoikana Isokummun asematyömaalla työskennellyt Moilanen kantoi monen muun tavoin sodan taakkaa sisällään päivittäin.
Koillismaalaiset näkivät huonoa sotavankien kohtelua, mutta eivät kyenneet puuttumaan tilanteeseen. Sodan väkivaltakoneiston mahti nousi yksittäisten ihmisten yläpuolelle. Kuolemanrata koitui monen tuntemattomaksi jääneen sotavangin kohtaloksi.
Koillismaalaisten ristiriitaiset muistot aseveljeydestä saksalaisten kanssa juontavat juurensa kenttärataan ja sodan lopun hävitykseen, jossa Kuusamon kirkonkylä poltettiin maan tasalle.
Monen aikalaisen oli vaikea käsittää, että samat saksalaiset, jotka jakoivat karkkia lapsille, ja joiden kanssa käytiin ystävällismielistä kauppaa, syyllistyivät epäinhimillisiin julmuuksiin. Vangeista suurin osa oli venäläisiä, mutta joukossa oli myös 400 puolalaista. Yksi heistä, Josef Molka, kirjoitti teoksen ”Sota minun muistoissani”, joka on tiettävästi ainoa vangin näkökulmasta kirjoitettu kuvaus kenttäradan rakentamisesta. Molka kuvasi koillismaalaiset vähäpuheisiksi, mutta auttamishaluisiksi.
Olisi tärkeää, että Taivalkosken kunta pystyy toteuttamaan suunnittelemansa kenttäratakeskuksen ainakin jossain muodossa. Kenttärata on merkittävä osa Koillismaan historiaa. Sen muisto on säilytettävä tuleville polville, ettei vastaavaa enää koskaan tapahtuisi.