Kuka olisi osannut ennustaa ne myllerrykset ja ongelmat, joiden eteen vanha Eurooppa on joutunut viimeisten viiden vuoden aikana? Poliitikoilla on ainakin töitä riittänyt heidän yrittäessään luovia monikansallisen yhteisön sisäisissä ja ulkoisissa haasteissa. Euroopan ongelmat alkoivat Italian ja Espanjan talouskriiseistä ja huipentuivat Kreikan lähes konkurssin omaiseen talousahdinkoon. Kreikkalaiset olivat lypsäneet Euroopan yhteisöä epäeettisillä keinoilla ja eläneet yli varojensa. Välimeren maiden taloudet on saatu kuntoon ja talouskasvun ituja on ollut nähtävissä.
Kriisi seurasivat toinen toisiaan. Amerikkalaisten demokratian vienti johti pohjoisafrikkalaiset ja Lähi-Idän maat hallitsemattomaan tilanteeseen. Libya menetti diktaattorinsa, mikä avasi afrikkalaisten pakolaisvyöryn Italiaan. Afganistanin demokratisointi ja anti-islamismi johtivat tämänkin valtion sekasortoon. Irakin tyrannin Saddam Husseinin likvidointi vei maan anarkian kouriin, jonka seurauksena irakilaisia on ulkomailla enemmän kuin omassa maassaan. Syyrian sekava valtapolitiikka johti Isis-järjestön islamilaisen kalifaatin perustamiseen. Demokratian vieminen näihin maihin johti ennen näkemättömiin kansainvaelluksiin Turkin kautta Eurooppaan. Pakolaisbussit, autot ja pyörät surffasivat Lapin raukkojen rajojen yli Suomeen. Sallassa huutokaupataan pakolaisten autojäämistöä. Ukrainan demokratisointi ja lähentyminen Euroopan unioniin laukaisi Ukrainan kriisin, jonka yhtenä taustapiruna on Yhdysvallat. Suotta ei Venäjän Putin ole varpaillaan mahdollisesta demokratiavirrasta äiti-Venäjän aroille. Ahdistelu aiheuttaa vastareaktion.
Tässä kaikessa olisi jo ollut riittävästi haasteita Euroopalle, mutta eurooppalaiset itse tai oikeastaan Britannia aiheuttivat seuraavan ongelman. Poliittisten irtopisteiden varjolla mentiin Britanniassa järjestämään kansalaisäänestys Eu-jäsenyydestä. Britit eivät oikeastaan tienneet, mistä he äänestivät. Lopputulos oli Brexit. Tulos, joka sinällään on tulkinnanvarainen lähes tasatuloksen vuoksi.
Demokratiaan sanotaan kuuluvan kansan äänen kuunteleminen. Kaikesta sentään ei pidä kansanäänestää. Lopputulos esimerkiksi äänestyksessä, joissa kysyttäisiin, pitäisikö Kuusamon terveys- ja opetuspalveluita supistaa, olisi itsestään selvä. Kuka nyt supistuksia haluaisi.? Äänestäjä ei kanna mitään taloudellisia seuraamuksia äänensä antamisesta. Palveluja ei supistettaisi, mutta veroja olisi pakko nostaa.
Demokratian vienti eri maihin onnistuu vain harvoihin. Lieneekö demokratia aina tavoittelemisen arvoista, jos kansalaisten elämä on taloudellisesti suhteellisen järkevällä tasolla? Leipää ja sirkushuveja - tuohon ikivanhaan sanontaan kilpistyy totuus.
Britannian kansanäänestyksen tulos äänestäjien kannalta oli epäluottamuslause vallanpitäjille. Jotain on ollut pielessä, mikä on jauhanut epäluottamusta päättäjiin. Kansalaiset voivat äänestää irrationaalisesti vastoin poliittista vakaumustaan osoittaakseen epäluottamusta politiikkaan. Kuka näitä populistipuolueita äänestäisi muuten kuin epäluottamusmielessä valtaa pitäviä kohtaan?
Elämä, talous ja politiikka ovat usein nollasummapeliä. Nollasummapelissä yhden toimijan voitot ovat aina pois muilta toimijoilta. Jotta pelaajien keskuudesta saataisiin esiin voittaja, täytyy vastaavasti syntyä häviäjä/häviäjät. Nollasummapelin ymmärtäminen politiikassa on tavalliselle kansalaiselle lähes ylivoimainen tehtävä. Niinkin yksinkertainen asia kuin verotus on nollasummapeliä. Jos lasketaan alvia tai tuloveroprosenttia, ovat valtion verot saatava kasaan jostakin muista lähteistä. Vihreiden talouspoliittinen näkemys on täyttä populismia tässä suhteessa. Minäkin äänestin vasemmistoa, kun Väyrynen hiihteli Rukan laduilla ja sai uraanitartunnasta idean eläkeiän nostamiseen.
Valtaan pääsy ja vallassa pysyminen edellyttävät potentiaalisten äänestäjien kosimista oikeilla asioilla. Näin tapahtui Britanniassa. David Cameron pelasi poliittista peliään ja laski tällä kertaa väärin. Äänestystulos osoitti, että britit tietyillä alueilla olivat kyllästyneet maahanmuuttajiin ja puntavirtaan Euroopan yhteisön kassaan. Jos samaa kysyttäisiin kuusamolaisilta, olisi lopputulos sama. Vaatisi aikamoista luonteen ja uskon lujuutta äänestää vastoin omia etujaan.
Britannia liittyi Euroopan yhteisöön varsin myöhään, vuonna 1973. Britit eivät olleet uskoneet Euroopan unioniin ja olivat pitäneet itseään hieman parempina. Mieli kuitenkin kääntyi, kun Ranska, Saksa, Italia ja muut mannervaltiot saivat toimivan markkina-alueen aikaiseksi. Britannia halusi oman osansa hyvästä. Euroopan yhteisö on nimenomaan myös rauhan organisaatio Angela Merkelin sanoin.
Tässä ollaan nyt. Britit eivät tiedä, mitä tehdä, sillä erosta ovat omat hyötynsä ja haittansa. Britannian talouselämä ja Lontoon Cityn raharuhtinaat ovat kauhuissaan. Äänestulos kaivoi esiin myös Britannian vanhat haavat. Viralliselta nimeltään Iso-Britannia muodostuu Englannista, Skotlannista ja Walesista, jotka sijaitsevat Ison-Britannian saarella, sekä Irlannin saarella sijaitsevasta Pohjois-Irlannista. Britannia sinänsä on vielä tänäkin päivänä keinotekoinen luomus, jossa osa-alueiden erot ovat kulttuurillisesti ja taloudellisesti huomattavat. Kävikö briteille niin, että kun lähdettiin sutta karkuun, niin tuli karhu vastaan? Menettääkö kuningatar Elisabet II puolet valtakunnastaan?
Äänestettiin maahanmuuttoa ja pakolaisia vastaan ja toivottiin rahavirtojen kääntyvän omien sotepalveluiden parantamiseksi. Tuskinpa maahanmuutto Brittein saarille loppuu jo historiallisesta perinteestään johtuen. Siirtomaaperinnöllä on aina oma hintansa. Äänestystulos ei paranna brittien sosiaali- ja terveyspalveluiden tasoa. Omista eduistaanhan kansalaiset äänestivät, mutta äänestystulos ei takaa asioiden toteutumista. Olisihan maailma vallan helppoa, jos äijiä vaihtamalla saataisiin aina asiat luistamaan. Tämä kannattaa suomalaistenkin muistaa. Reaalimaailma ja vaalikansa ovat kaksi eri asiaa. Höplästä on niin helppo vetäistä.