Pääkirjoitus
Ukrainan kriisin myötä sota palasi Euroopan sydänmaille. Sota tuo mukanaan pakolaisuuden, josta kuusamolaisilla on karvaat kokemukset 70 vuoden takaa. Joulukuussa 1944 kuusamolaiset majailivat vähine kimpsuineen ja kampsuineen Oulun eteläpuolisissa kunnissa. Kyseessä oli toinen evakkomatka. Ensimmäinen oli tehty talvisodan aikana.
Kuusamolaisten pääpaikkana oli Oulainen, mutta evakkoja majoitettiin myös muun muassa Haapajärvelle, Haapavedelle, Muhokselle ja Vihantiin. Vaikka kuusamolaiset otettiin ystävällisesti vastaan, on pakolaisen kohtalo aina ankea: majailla toisten nurkissa vailla tietoa tulevasta. Jossain vaiheessa evakkojen korviin kiiri tieto, että Kuusamon kirkonkylä on poltettu maan tasalle. Tieto varmasti tuntui musertavalta.
Saksalaiset vetäytyivät poltetun maan taktiikkaa käyttäen kohti Lappia ja Jäämerta syksyllä 1944. Saksalaiset polttivat kirkonkylän ja heitä seuranneet neuvostojoukot viimeistelivät Kuusamon tuhon.
Ei ollut itsestään selvää, että kuusamolaiset saivat palata kotikonnuilleen. Venäläisten rajapuomi sijaitsi Ouluntiellä Penttilänvaarantien risteyksen tietämillä noin 25 kilometrin päässä kirkonkylästä länteen. Raja olisi voinut jäädä siihen lopullisesti, sillä neuvostojoukoilla ei ollut tapana vetäytyä valloittamiltaan alueilta. Rauhanteossa suuret Paanajärven ja Tavajärven kylät jäivät rajan taakse.
Ei ollut elämisen eväitä paljoa jäljellä, kun kuusamolaiset vähittäin palailivat kotiinsa keväällä ja kesällä 1945. Raskas evakkotie oli vaatinut veronsa: satoja pikkulapsia ja vanhuksia kuoli matkan rasituksiin ja sairauksiin.
Evakosta jäi kollektiivinen muistijälki kuusamolaisten tajuntaan – toivottavasti. Jäljen pysyvyyttä testataan lähikuukausina, kun kaupunginvaltuusto ottaa kantaa, otetaanko Kuusamoon pakolaisia todennäköisesti Syyriasta.
Vastuu maailman hädästä kuuluu myös kuusamolaisille. Me autetuiksi tulleet emme saa sulkea silmiämme.