Isälläni oli halkourakka vuonna 1932 helmikuulla Kuusamon kirkkoherralle, rovasti Lauri Erolalle.
Savotta oli Itävaarassa, kahden ja puolen kilometrin päässä kotoamme. Isällä oli kaverina Veikko-veli. Hän oli jo 14 ikäinen. Minä, allekirjoittanut, olin kahdeksannella vuojella, ja toimitin halontekijöille päiväkahvit.
Sieltä Itävaarasta oli halonajomatkaa pappilaan rantteelle noin yhdeksän kilometriä. Naapurin isäntä Aarne Nissinen ne halot sinne ajoi. Sitten se halkosavotta loppui.
Kevättalvi kului, että tuli jo toukokuun alkupäivät. Isä touhusi kirkolle lähtöä. Sano, että minä saan lähteä kanssa. Kävellen sitä kirkolle kulettiin. Siellä oli sinä päivänä se halkopinon mittaus, kun se pino oli saanut jo kaksi kuukautta kevät ahvatuulessa ja auringossa kuivua.
Korkea se pino olikin, mutta korkeahan sen piti ollakin, kun joka metrille piti olla kymmenen senttiä kuivamishävikki vaa’alla. Sellaiset ne oli silloin sääntömääräykset. Kait ne niihin mittoihin halot riittikin, kun en kuullut kummempia jurinoita.
Rovasti ehtotti isälle uutta urakkaa. Pitäis tehtä pappilaan heinäseipäitä, ja niide tulisi olla sikäli sileitä, ettei puikot pisteleisi käsiin. Seipäiten pitää olla 2 metriä ja 35 senttiä, paksuus 9 senttiä alimmaisen tappireiän kohdalta. Ja isähän lupausi tekemään ne heinäseipäät. Että semmonen oli se aurinkoinen toukokuun päivä.
Sitten isä seuraavina päivinä etsi sopivia metsäpaikkaa aika kaukaa Vuokinvaaran länsipäästä, kun oli se rovastin paksuusvaatimus. Isälle ois ollut 8 sentin paksuus mieluisempi. Vuokinvaaran länsipäässä oli sopivampaa puustoa, sieltä ku oli hakattu paljon aiemmin metsää isojen niittylatojen ja aita- ja kämppätarpeiksi. Sieltä ajomatkaa pappilan pellolle oli noin 18 kilometriä.
Siellä isä kävi kaatamassa ja kantelemassa seiväpuita Riitasuon kärrytien vasteen.
Sitten seipään valmistukseen. Isä otti allekirjoittaneen apumieheksi, oli tehnyt siellä mittapukin ja parkuupukin. Sitten se seipäiten valmistus alkoi. Rupesin niitä pukin päällä pokasahalla katkomaan.
Empä kovinkaan paljon saanut niitä katkotuksi, kun sahanterä räpsähti poikki.Kyllä minä säikähtin, mutta oli se isä sellaista aavailut, kun oli tampin ja vannerautaa varannut reppuun. Isä teki tulet ja lämmitti katkenneen sahanterän ja vannerautalla jatkoi, että puun katkonta jatkui, ettei tarvinnut kesken päivin lähteä seivästöistä pois.
Isä tutki sen seiväspuun ja sano, että oisi se saha katkennut kellä vaan, kun tässä puussahan on lyly. Se kyllä katkasee sahan sahurilta, ja niin sitä seipään tekoa jatkettiin. Olihan niitten teossa monta tekovaihetta. Loppusilausena kouruterän lopullinen silitys, ja sitten ne oli valmiit. Sama isäntä ne seipäät vankkurikärryllä pappilaan kuljetti, niin kun talvella halotkin.
Vielä siitä lylystä. Kun aikuisiässä allekirjoittanut paljon metsätöitä tein, niin kyllä se lyly joskus sahanterän katkaisi. Puristipa moottorisahan laipan niin, että kirveellä piti loveta irti.
Kiusausta se lyly oikku joskus tekee. Eikö se lyly puristellut nyky-hallituksenkin rattaita kiusaksi asti, että sepä siitä.
Sota loppui. Rakennettiin Kuusamoa uudelleen. Olinpa töissä, kun Kuusamon sairaalaa ja keskuskansakoulua rakennettiin. Lapio oli se tärkein työkalu ja kottikärry, kun pohja-anturoita tehtiin.
Kerranpa, kun siellä soramontulla ruokatuntia vietin, soraporukka tuli montulle. Jorma Ervasti kehusti, että oikein hoitit sovitun homman. Silleen sitä silloin sai töitä tehtä aivan kylliksi asti.
Pappilan maalla oli nostettu pommisuojan tuki maan pinnalle, ja ne kun piti tehä haloiksi, niin otimpa urakan ja teen iltatöinä ne puut haloiksi. Niitä puista sahatessa ei ollut lylyä, vaan oli multaa ja hiekkaa.
Niitä halkoja tehdessä kävi joitakin kertoja ruustinna Alma Eerola minun työmaalla ja toi mulle sikäläisiä herkkupaloja kunnon kohokkeeksi. Kiitoksella vielä muistan vielä sen.
Edellä olevasti Kuusamossa 1.6.2016