Pääkirjoitus
Edellistä Jyrki Kataisen johtamaa hallitusta suomittiin aivan aiheesta siitä, ettei se saa päätöksiä aikaiseksi. Juha Sipilän johtama hallitus puolestaan on aloittanut maan johtamisen otteella, joka on saanut opposition ja työmarkkinajärjestöt kavahtamaan takajaloilleen. Päätöksiä on heidän mukaansa tehty liian hätäisesti.
Yhteiskuntasopimusta yrittänyt Sipilä törmäsi seinään, koska neuvotteluasetelma poikkesi perinteisestä hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen kolmikannasta. Vaikean taloustilanteen takia jaettavaa ei ole vanhaan sulle-mulle tyyliin.
Koska SAK ei suostunut edes neuvottelemaan, hallitus otti ohjat käsiinsä. Suomi on tehnyt seitsemän alijäämäistä ja velalla paikattua budjettia peräjälkeen. Suomi velkaantuu vielä pitkälle ensi vuosikymmenelle, vaikka hallitus saisikin runnottua läpi kovat päätöksensä. Elvytyksen perään on huudettu ymmärtämättä, että sitähän Suomi tekee koko ajan ja vielä pitkään. Kyse ei ole siis velkaantumisen lopettamisesta, vaan sen vauhdin hidastamisesta.
Työmarkkinajärjestöjen roolina on puolustaa oman jäsenkuntansa etuja, ei sen enempää, eikä sen vähempää. Ammattiyhdistysliikkeellä sen paremmin kuin työnantajien edustajilla ei ole kansan antamaa valtuutusta johtaa maata. Tämä tarkoittaa sitä, ettei etujärjestöillä pidä olla missään olosuhteissa veto-oikeutta hallituksen päätöksiin.
Etuuksien leikkauksillaan hallitus tekee sisäisen devalvaatio, koska ulkoista valuuttadevalvaatiota ei euroaikana pystytä tekemään. Vähälle huomiolle on jäänyt, että myös valuuttadevalvaatiossa maksajina olivat kotitaloudet, eivät yritykset, joiden kilpailukyvystä ja erityisesti viennin vauhdittamisesta on tälläkin kertaa kyse. Yhtä lailla silloinkin käytiin palkansaajan kukkarolla, ja vastineeksi hintakilpailukyvyn palauttamisesta saatiin työpaikkoja.
Suomen on potkittava talouteensa vauhtia. Muuten elämme pysyvästi yli kansantalouden kantokyvyn. Hätiköinnistä ei ole kyse: odottelua on kestänyt seitsemän vuotta. Nyt on päätösten aika, olivatpa ne kuinka ikäviä tahansa.