Elettiin 1970-luvun loppupuolta. Veli-Matti Hautala pelasi kavereidensa kanssa pihalla jalkapalloa. Hautala asui opettajavanhempiensa ja veljensä kanssa kyläkoulussa, jonka valtavissa huoneissa oli tilaa leikkiä ja temmeltää. Koulumatka oli lyhyt: ovesta ulos ja viereisestä ovesta sisään.
Elämä oli mukavaa ja yksinkertaista.
Yläasteen alkaessa koulu ja asuinpaikka vaihtuivat. Perhe muutti pieneltä kylältä Kuusamon keskustaan. Uusi paikka ja uudet ihmiset pelottivat, mutta vilkas ja toimelias Hautala sai uusia kavereita ja kotiutui uuteen paikkaan hyvin.
Kun Hautala oli 16-vuotias, jotain muuttui. Nuori kuusamolainen mies kuoli metsästysonnettomuudessa. Hän oli saman ikäinen kuin Hautala.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Hautala kohtasi kuoleman raakuuden. Tapahtuma vaikutti Hautalaan niin suuresti, että sen johdosta hän löysi hengellisyyden ja tuli uskoon.
– Monenlaisia polkuja on käyty, tuhlaajapoikareissuja on tehty, mutta koko ajan on tuntunut, että usko on minussa kiinni ja vahvasti osa minua, Hautala sanoo.
Seurakunnasta tuli kuin toinen koti. Hautala toimi aktiivisesti seurakunnan isosena sekä kerhonohjaajana. Hän oli mukana kaikessa, mihin häntä keksittiin mukaan pyytää.
Isosena toimiminen sai Hautalan haaveilemaan työstä nuorten parissa. Hän päätti opiskella nuorisotyönohjaajaksi. Reilun kymmenen vuoden työuran aikana kävi kuitenkin selväksi, ettei nuorisotyö ollut Hautalaa varten.
– En ole mielestäni sellainen kurinpitäjä tai kasvattaja, mitä nuorisotyö vaatisi, Hautala sanoo.
Vaikka nuorisotyö ei lopulta ollutkaan Hautalan unelma-ammatti, löysi hän sitä kautta jotain vieläkin parempaa: opiskelukaverinsa ja tulevan vaimonsa Marjon. Nuoresta iästään huolimatta Hautala oli ehtinyt jo murehtia, löytäisikö hän itselleen puolison, joka jakaisi uskon ja tärkeät arvot.
Tavattuaan Marjon kaikki oli varmaa.
– Silloin tuntui, että nyt se napsahti, Hautala sanoo.
Häämatkalle nuori pari lähti yhdeksi yöksi Hailuotoon. Pian syntyi ensimmäinen lapsi.
Yhteisten vuosien aikana parille on siunaantunut neljä lasta ja yksi lapsenlapsikin. Nuorin lapsista on jo lukiossa, joten pian kotiin laskeutuu hiljaisuus.
On enemmän aikaa yhteisille asioille. Mökkeilylle, kalastelulle, matkustamiselle.
– Viime vuonna kävimme lomalla Nizzassa. Se oli vähän kuin toinen häämatka, Hautala kertoo.
Perhe on Hautalalle kaikki kaikessa. Tärkeintä on nähdä, että lapset löytävät maailmasta oman polkunsa ja ovat onnellisia.
– Suurinta onnellisuutta on nähdä, kun oma lapsi on onnellinen, Hautala sanoo.
Nyt Hautala on Posion seurakunnan diakoni. Hän opiskeli diakoniksi ollessaan nuorisotyönohjaajana ja on työskennellyt Posiolla jo 17 vuotta.
Työ on vaativaa, pelottavaakin. Hän kohtaa kuolemaa ja vaikeita asioita päivittäin. Juuri ihmisen kohtaaminen on Hautalan mielestä hänen työssään tärkeintä.
– Minusta on hienoa kulkea ihmisen rinnalla kappaleen matkaa, Hautala sanoo.
Kyyniseksi Hautala ei ole muuttunut. Kuolinvuoteen äärellä myös kirkon työntekijän tunteet nousevat pintaan. Hautala itkee usein omaisten kanssa.
– Sanoisin, että juuri heikkous ja epävarmuus ovat vahvuuksiani, Hautala miettii.
– Tämä työ kasvattaa rehellisyyteen. Ei tarvitse olla superihminen, että voi kuunnella ja auttaa.
Vaikka Hautala on työssään usein tekemisissä kuoleman kanssa, hän ei itse pelkää kuolemaa.
Nuorempana kuolema pelotti. Diakoni-uran alussa kuolevan ihmisen kohtaaminen teki avuttomaksi ja suru veti sanattomaksi.
Iän myötä Hautala on ymmärtänyt, että aina sanoja ei tarvita. Läsnäolo ja myötäeläminen on tärkeämpää. Kuoleman kohtaaminen on tuonut kiitollisuutta kaikesta, mitä juuri nyt on.
– Ikä on antanut ymmärryksen, että on elämä ja kuolema. Kuoleman hetki on pyhä hetki, Hautala kuvailee.
Luotto Jumalan johdatukseen on vahva. Niin vahva, että Hautala ei halua itse suunnitella tulevaisuuttaan liikaa. 50-vuotiaan Hautalan mielestä tärkeintä on sisäinen rauha.
– Tärkeintä on löytää rauha ja ilo. Se on minun mielestäni koko elämän tarkoitus.