Lukijalta

Heikon kris­til­li­syy­den omaavat lap­pa­lai­set ja kris­til­li­set uu­dis­asuk­kaat loivat Tai­val­kos­ken seu­ra­kun­nan yh­tei­söl­li­syy­den pohjan - Oman uskon taus­tal­la häi­ly­nyt tai­ka­us­ko ei estänyt yh­teyt­tä

Taivalkosken seurakunnan 140-vuotisjuhlavuotta juhliessamme yhteisöllisyyden puolestapuhujana toivoin, että seurakuntalaisten yhteistyötä ja heidän mahdollisesti kokemaa yhteisöllisyyttä olisi ollut muistelmissa esillä ja arvioitavissa. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian tutkielmassani Korpikansan viimeinen leposija; Nyt se puhhuu meille (2004), kuvaan Taivalkosken Kirkkosaaren hautausmaan historiaa, sitä yhteistyötä ja yhteisöllisyyden syntymistä, josta alkoi myös seurakunnallinen elämä Taivalkoskella noin 1600-luvulta alkaen.

Ihmisten asettuminen lähes asumattomaan laajaan erämaahan herättää kysymyksiä siitä, miten itäiseen erämaahan 1500-luvun loppupuolella saapuneet harvat uudisasukasperheet löysivät alueella asuvat lappalaiset ja muut tulokkaat. Kohtaamispaikkana oli lappalaisten hautausmaa, josta muodostui myös kaikille tulijoille viimeinen leposija. Samalla Kirkkosaaren hautausmaa symboloi ensimmäistä kristillisen kirkon yhteistä organisaatiota. Tällöin heikkoakin kristillistä uskoa omaava vaeltaja saateltiin viimeiseen leposijaansa lappalaisten perustamaan Kirkkosaaren hautausmaahan, jossa vierekkäisillä haudoilla puuristien seassa vielä alkuperäisten asukkaitten työvälineet ja jopa taikakalut, kertoivat haudatun elämäntarinaa. Yhteinen hautausmaa muodosti näin ensimmäisen kristinuskon tukijalan itäisellä erämaa-alueella.

Taivalkosken seurakunnan kirkonisäntä Heikki Johannes Taivalvaara ent. Buldra, on kirjoituksessaan; ”Muistikuvia Taivalkosken seurakunnan vaiheista 1879-1950” perinnetietoihin viitaten kuvannut tämän hautausmaan esikristillisen ja kristillisen, esihistoriallisen ja historiallisen kulttuurin kohtaamista (myös Taskila 1997). Tutkijana minun kuten Taivalvaarankin oli tukeuduttava myös vanhoihin sukupolvelta sukupolvelle kulkeutuneihin perinnetietoihin. Tutkimusaineistoa tähän ja myöhempäänkin Jokijärven kappeliseurakunnan syntyä kuvaaviin tapahtumiin keräsin vuodesta 1970 lähtien keskustelunomaisilla haastatteluilla. Perinnetieto kertoo, että myös hautaan siunaamisia tapahtui myöhemmin pappien siunaamina 1700-luvulta lähtien. Kirkkosaaren hautausmaahan haudattiin Taivalkosken alueen vainajat lukuun ottamatta emäseurakunnan läheisyydessä asuneet, aina vuoteen 1928 saakka.

Jokijärvellä 1500-luvun loppupuolella asustelleet metsälappalaiset ovat eri tietolähteiden mukaan olleet kristittyjä, sillä Iin, Tornion ja Kemin seurakuntien pappien tiedetään kastaneen lappalaisia kristinuskoon jo katolisena aikana. Tätä tukee unionikuningatar Margareetan 1400-luvun alkupuolella antama määräys lappalaisten käännyttämisestä. Käskyn mukaan käännytystyötä tuli sekä Upsalan että Turun piispojen sekä lappalaisilta veroa kantavien voutien tukea (Pirinen 1991).

Tällaista lappalaisten ja uudisasukkaitten yhteisiä hautausmaita ei esiintynyt ainakaan 1500-luvulla Koillismaan eteläpuolella (Virrankoski 1975). Lappalaiset hautasivat esim. Ristijärvellä vainajansa paikkoihin, johon hautaamista ei kuitenkaan kristittyjen taholta jatkettu (Arffman 2004). Näin Jokijärven Kirkkosaaren hautausmaa on erikoisen merkityksellinen Taivalkosken seurakunnallisen elämän alussa, myös alueen ihmisten yhteistyön ja yhteisöllisyyden synnyttäjänä.

Koska lappalaisia asui vielä Taivalkosken alueella 1500-luvun loppupuolella ensimmäisten uudisasukkaitten tullessa sinne, tulijoitten ja lappalaisten asuminen rinnakkain ja sopeutuminen toisiinsa oli merkittävää myös alueen kehittymisen kannalta. Tärkeä yhdistävä tekijä oli, että heikon kristillisyyden omanneet lappalaiset ja myös alueelle tulleet vähäiset kristityt uudisasukkaat löysivät ja hyväksyivät toisensa. Yhteiset kalastus- ja metsästysmatkat laajoilla erämaa-alueilla koettiin tuottaviksi ja turvallisiksi. Jo asutuksen alkuvaiheessa uudistaloon emännäksi haettiin lähinaapurin lappalaistyttö (Taskila 1997). Kaskenpolton levitessä uudisasukkaitten myötä alueen villipeurat kaikkosivat yhä etäämmälle itään. Tässä vaiheessa osa vanhoja pyyntitapoja ylläpitävistä lappalaisista siirtyi lapin rajan taakse Kitkan ja Maaselän lapinkylien asukkaiksi, mutta myös suuri osa heistä sulautui alueelle tulleisiin uudisasukkaisiin. (Virrankoski 1975; Sarkkinen 2003.)

Yhteinen kertomus alkaa kuuntelemisesta, jossa toinen ihminen ymmärretään ainutkertaisena, ainutlaatuisena, tuntevana ja arvostettavana ihmisenä. Häivähdys tästä välittyi itäisen erämaa-alueen harvalukuisten lappalaisten ja alueelle muuttaneiden vähäisten uudisasukkaitten elämässä. Kohtasivathan siellä heikon kristillisyyden omaavat lappalaiset ja Savosta Oulujärven kautta Iijokea myöten tulleet uudisasukkaat. Molemmilla osapuolilla kristillisyyden taustalla häilyi myös taikauskoa, mutta se ei estänyt yhteyttä. Erämaa-asuttamisen alkuvaiheeseen sisältyi tarunomaisuutta, jota ovat ylläpitäneet perinteenä säilyneet kertomukset alueen menneisyydestä.

Yhteisöllisyys ja yhteen suuntaan toimiminen jatkui ja vahvistui vaihtelevasti aina 1800-luvulle saakka, jolloin asutuksen keskittyminen, kirkon siirto sekä lestadiolaisuuden ja kirkon eriytyminen, aiheuttivat suuria säröjä Taivalkosken seurakuntalaisten yhteisöllisyyteen.