Hihnan päässä elämä, osa 2

-
Kuva: Ullai Thynell

Ulkoilutettuani Paxia muutaman viikon huomasin sen alkaneen odottaa minua. Kun soitin ovikelloa, se nökötti etutassut eteisen ikkunalaudalla häntä naulakossa roikkuvaa sadetakkia piiskaten ja haukkui kimeää riemukasta haukkua. Sauli kertoi Paxin asettuvan odotusasemiin joka päivä hyvissä ajoin. Se oli saattanut seisoskella ikkunalla jo tunnin tähystämässä, ennen kuin tulin. Minusta oli tullut Paxille tärkeä. Aloin kiiruhtaa koulusta kotiin niin nopeasti kuin pääsin.

Paxilla oli omat oikkunsa. Se työnsi kuononsa aina samoihin viemärireikiin ja kantoi keppejä, jotka olivat paljon pitempiä kuin se itse. Se pysähtyi joka kerta tietylle lätäkölle, josta rikoin jääriitteen kengänkärjelläni, jotta se pääsi latkimaan vettä. Lenkillä vastaamme tulivat tutut koirat, joihin Pax suhtautui aina nolon innostuneesti. Felixin nähdessään Pax haukkui ja riehui, Toivon tullessa vastaan se asettui vikisten maahan odottamaan. Pax olisi halunnut leikkiä kaikkien kanssa, mutta kaikki eivät halunneet leikkiä sen kanssa. Joidenkin koirien mielestä sen kiinnostus oli liian suoraa ja avointa. Jotkut koiranomistajat halusivat neuvoa, kuinka saisin Paxin tottelemaan paremmin. Yksi ehdotti namupaloja, toinen kuristuspantaa.

Paxin elämänjano oli kyltymätön. Se halusi juosta, haistella ja pureskella, tuntea ja tutkiskella. Se temmelsi eteenpäin reippaasti ja riemukkaasti siihen saakka, kunnes tulimme sen kotitielle. Silloin Pax istahti maahan, loi minuun syyttävän, pettyneen katseen eikä suostunut enää tassuaan liikauttamaan. Ymmärsin sitä. Paxin kotona oli pysähtynyttä ja pimeää, eikä sen kanssa leikkinyt kukaan.

Monena päivänä kannoin raskain mielin kuraisen koiran sisään. Sen pehmeät korvat hyväilivät poskiani, sen karhea kieli nuoli korvaani kiitokseksi, enkä olisi halunnut jättää sitä talon ummehtuneeseen hiljaisuuteen. Minua alkoi hävettää, että otin vastaan palkkion sen ulkoiluttamisesta. Tuntui väärältä ottaa vastaan rahaa siitä että antoi ja sai elämään iloa.

Eräänä päivänä hakiessani Paxia ulos ovea ei avannutkaan Sauli vaan Irmeli. Hän kertoi Saulin joutuneen sairaalaan. Kun tunnin lenkin jälkeen palautin Paxin, kysyi Irmeli, tulinko hakemaan koiraa ulos. Niin minulle alkoi avautua Paxin ja Puroloiden elämän apeus. Vakavasti sairas Sauli oli Irmeli-vaimonsa omaishoitaja. llman Saulia Irmeli ei muistanut syödä, saati ruokkia koiraa.

Kun Sauli oli palannut kotiin sairaalasta heikkona ja harmaana, kysyin koiran kohtalosta.

– Mitä siitä? sanoi Sauli niin kylmästi että minua alkoi palella. – Koiran voi sentään aina ampua.

Aloin ulkoiluttaa Paxia poikkeamalla aluksi meidän pihalla. Tein niin siksi, että hätätapauksessa Pax osaisi juosta luokseni.

– Eikö me voitaisi ottaa sitä meille? kysyin vanhemmiltani siivotessani ruoan jälkeen astioita tiskikoneeseen.

Lehtensä taakse piiloutunut isä rykäisi. Äiti, joka oli lähdössä pilates-tunnille uusissa trikoissaan, täytti tiskialtaan edessä vesipulloa.

– Ei se käy rakas, äiti sanoi ja sulki hanan. – Koira sitoisi meitä niin paljon. Miten me sitten matkustettaisiin enää minnekään. Sitä paitsi sinä ulkoilutat sitä nyt kerran päivässä. Koiraa pitää ulkoiluttaa myös aamulla ja illalla.

– Minä vannon että Paxista ei olisi teille mitään vaivaa. Ja kyllä sille löytyy hoitaja, jos me lähdettäisiin matkalle, väitin. – Onnistuuhan se muiltakin ihmisiltä, vaikka niillä on koiria.

– Onhan se hyvärotuinen koira, mutta kun se on ihan kouluttamaton. Tuskin siitä tulee enää kunnollista, isä osallistui keskusteluun lehden takaa. Sen kansikuvassa äärimmilleen lastatusta kumiveneestä kurottelivat kymmenet toiveikkaat ihmiskädet. – Koira pilaisi parketit ja jyrsisi kalusteet rikki.

– Ei se teidän parketteja pilaisi! Kyllä se oppisi täällä olemaan. Minä voisin mennä sen kanssa koirakouluun.

– Rakas kulta, kun se voi elää yli kymmenen vuotta, ja sinä lähdet opiskelemaan, haluat ehkä mennä ulkomaillekin ja muuta. En minä ota mitään ylimääräistä enää vastuulleni. Työtä on muutenkin enemmän kuin ehtii.

– Te olette niin ahtaita ihmisiä, tiuskaisin paiskaten tiskikoneen luukun kiinni.– Ajattelette vain itseänne. Haluatte elää huoletonta, merkityksetöntä, mitäänsanomatonta elämäänne vaikka toiset kärsii. Te ette tajua! Mulla oli ennen tosi ankeaa täällä! Te voisitte auttaa! Mutta ette halua! huusin ja harpoin huoneeseeni.

Sinä iltana asiasta ei enää puhuttu. Lojuimme sohvalla vaisuina ja seurasimme uutisista, kuinka terroristit poseerasivat mainosvideollaan aseineen ja hengissä Kreikkaan selviytyneet pakolaiset kumartuivat kiitollisina suutelemaan rantahiekkaa. Äiti peitti kämmenellä silmänsä, kun kuvassa vilautettiin rantaan huuhtoutunutta ruumista.

– Ihan kauheaa, äiti sanoi haukattuaan Reilun kaupan banaaniaan. – Mihin tämä maailma on menossa.

 

Luetko sinä?

Kahdeksasluokkalaisille suunnattu kampanja, jonka tarkoitus on edistää nuorten kirjoittamista ja lukemista.

Viime vuoden Finlandia Junior -voittaja Nadja Sumanen on kirjoittanut kampanjaa varten novellin Hihnan päässä elämä, joka ilmestyy sanomalehdissä viikolla 35.

Kasiluokkalaiset kirjoittavat novellista arvioita, joita julkaistaan Aleksis Kiven päivänä 10.10.

Kampanjan kolme parasta luokkaa palkitaan luokkaretkirahastipendein ja taulutietokoneella.

Lisätietoja kampanjasta osoitteesta www.luetkosina.fi.

Ilmoita asiavirheestä