Jankutin vanhemmille joka päivä, että Pax pitäisi ottaa meille. Osa heidän perusteluistaan oli ymmärrettäviä, osa naurettavia. Vanhemmillani tuntui olevan vahva käsitys Paxista, vaikka he olivat nähneet sen vain ohimennen pihallamme.
– Eihän niiden Puroloiden asiat oikeastaan edes kuulu meille, kimpaantui äiti eräänä päivänä aikansa inttämistäni kuunneltuaan.
– Itse jauhat aina, että pitää ottaa vastuuta, huomioida toisia ja auttaa heikompia! Ja nyt sanot, ettei niiden asiat kuulu meille. Missä se raja kulkee! Reilun kaupan banaaneissako? Siinäkö, että autetaan vain niitä, jotka ovat niin perkeleen kaukana, että eivät vahingossakaan kävele vastaan todellisuudessa.
Äiti meni punaiseksi ja hiljeni. Sitten hän sanoi hitaasti:
– Paxin ei olisi hyvä meillä, koska me ei isän kanssa rakastettaisi sitä. Ymmärrätkö?
Sen raskaampaa, sen surullisempaa perustetta ei ole olemassa kuin täydellinen rakkaudettomuus.
Silloin minä luovutin ja alistuin mutta päätin, että yrittäisin iloita joka hetkestä, jonka saisin Paxin kanssa viettää. Oikein surkeina hetkinä mietin, olisiko ollut parempi, etten olisi koskaan Paxia tavannutkaan, että en tietäisi sen olemassaolosta mitään. Ei. Mistään hinnasta en olisi halunnut jäädä paitsi sen kostean kuonon kosketusta poskellani.
Pax ei tilannettaan tajunnut. Vai nuoliko se haikeammin kasvojani tavatessamme, katseliko aiempaa tiiviimmin erotessamme? Otin siitä kymmeniä videoita ja satoja valokuvia, muistoksi.
Oli huhtikuinen lauantai. Olin avaamassa Puroloiden porttia, kun näin Saulin ovella ase kädessä. Käännyin kauhuissani ja juoksin sydän kurkussa kotiin, kovempaa kuin koskaan. Tempaisin oven auki ja rääkäisin minkä keuhkoistani lähti:
– Äiti, isä! Sauli ampuu Paxin! Se ampuu Paxin!
Sitten käännyin pinkomaan takaisin Puroloille.
Vilkaistessani taakseni näin äidin kirmaavan perässäni kasvonaamio kasvoillaan, pyyheturbaani päässä. Äidin rinnalla juoksi isä. Kaarroin Puroloiden pihaan ja hyppäsin portin yli. Pax seisoi pihassa koivuun köytettynä. Se yritti tulla minua vastaan haukkuen hätääntyneesti. Syöksähdin Paxia kohti samalla hetkellä kun laukaus kajahti. Heittäydyin Paxin suojaksi. Samassa jotakin rojahti päälleni. Ympärilleni kietoutuivat äidin ja isät kädet.
Hetken olimme pelkkä maassa lojuva kiivaasti huohottava möykky.
– Onko jokin hätänä? ihmetteli Sauli, joka oli tullut seisomaan viereemme.
– Osuiko keneenkään? isä kysyi ääni värähtäen.
– Meinasin vaan panna tämän ilmakiväärin myyntiin, kun ei sille enää ole käyttöä. Tuohon maalitauluun testasin, Sauli selitti väsyneesti.
Pax nuoli riemuissaan naamiota äidin kasvoista ja vispasi häntäänsä. Isä könysi raskaasti pystyyn. Äiti jäi silittämään toisella tärisevällä kädellään minua, toisella Paxia. Sitten hänkin nousi.
– Me ollaan kuultu paljon Paxista ja voitaisiin ottaa Pax meille siinä tapauksessa, jos te ette jaksa sitä enää hoitaa, äiti sanoi esiteltyään itsensä Saulille.
Turbaanipyyhkeen hän oli unohtanut nurmikolle.
– Mutta sinä sanoit, että et voi rakastaa sitä, totesin kompuroidessani seisomaan.
– Niin, mutta sinä rakastat, sanoi äiti. – Ja minä rakastan sinua.
Luetko sinä?
Kahdeksasluokkalaisille suunnattu kampanja, jonka tarkoitus on edistää nuorten kirjoittamista ja lukemista.
Viime vuoden Finlandia Junior -voittaja Nadja Sumanen on kirjoittanut kampanjaa varten novellin Hihnan päässä elämä, joka ilmestyy sanomalehdissä viikolla 35.
Kasiluokkalaiset kirjoittavat novellista arvioita, joita julkaistaan Aleksis Kiven päivänä 10.10.
Kampanjan kolme parasta luokkaa palkitaan luokkaretkirahastipendein ja taulutietokoneella.
Lisätietoja kampanjasta osoitteesta www.luetkosina.fi.
