”Hir­veän vähän yritän har­joi­tel­la” – Kuu­sa­mos­sa lauan­tai­na kon­ser­toi­va Anne Kauppi elää ja hen­git­tää pia­non­soit­toa

Laitan jokaisen soittamani äänen taakse kaiken emotionaalisen kapasiteettini, pianisti Anne Kauppi sanoo.

Kuva: Kimmo Tähtinen

Kuva: Vesa Marttinen

Pianonsoitto on tekniikkalaji, jossa onnistuminen on täysin riippuvainen soittajan aineenvaihdunnasta. Tätä mieltä on pianoa ammatikseen yli 30 vuotta soittanut Anne Kauppi.

Hänen mukaansa alkoholin- ja tupakanhuuruista taiteilijaelämää viettävät huippupianistit ovat harvinaisia luonnonoikkuja.

– Pyrin syömään hirmu terveellisesti ja välttämään ruoassani teollisia raaka-aineita. Eikä pianisti saisi tehdä töitä tietokoneen näppäimistöllä tai hiirellä. En tiedä, mikä niissä on, mutta ainakin itselleni niistä tulee kipuja. Onneksi perheeni, mieheni ja 13-vuotias poikani, auttavat minua naputteluhommissa, Kauppi kertoo.

Etenkin konserttien alla myös levon merkitys soittajalle korostuu. Kun on soittanut yhtä pitkään kuin Kauppi, ylenmääräinen harjoittelu esiintymistä edeltävinä päivinä vain heikentää tekniikkaa.

Esimerkiksi lauantaista Kuusamon konserttiaan varten Kauppi vain kevyesti koeajaa Kuusamotalon flyygelin.

– Hirveän vähän yritän harjoitella, pitää säästää voimia. Se on ollut vaikeaa oppia, hän sanoo.

Kauppi soittaa paljon György Ligetin musiikkia. Osa hänen sävellyksistään pitää sisällään erittäin raskaita ja tummia, jopa tuskaisia sävyjä, minkä vuoksi niitä soittava tarvitsee konserttien alla runsaasti myös henkistä lepoa.

Kauppi soittaa Ligetiä joka kerta yhtä antaumuksella.

– Joidenkin kappaleiden kohdalla minusta tuntuu kuin koittaisin nostaa koko maailmaa. Laitan jokaisen soittamani äänen taakse kaiken emotionaalisen kapasiteettini. Onneksi Ligetillä on myös niin sanotusti pellekappaleita, jotka keventävät sekä soittajan että konserttiyleisön tunnelmaa.

Kuusamon konsertissakin Kauppi soittaa Ligetiltä sekä tummasävyisiä että kevyempiä teoksia. Lisäksi yleisölle tarjoillaan Epäjärjestys-niminen sävellys, jossa kuuluvat afrikkalaiset rytmit.

Kauppi kuvailee kyseistä kappaletta musiikiksi, joka ei ehkä kuulosta kauniilta ensikuulemalta, mutta joka palkitsee kärsivälliset.

– Klassinen musiikki yleensäkin vaatii kuulijalta vähän sivistystä. Pitää olla malttia miettiä, että olisiko tässä jokin järki. Kyllä se järki sieltä pikku hiljaa aina tulee.

Kauppi itse löysi musiikista järkeä jo varhain. Vain kolmevuotiaana hän omien sanojensa mukaan pakotti vanhempansa hankkimaan itselleen ksylofonin ja myöhemmin pianon. Musiikkileikkikoulun kautta pianotunneille ja siitä Sibelius-Akatemiaan ja Juilliardin kautta konserttilavoille ponnistanut nainen lienee tällä hetkellä ainoa suomalaispianisti, joka elättää itsensä soolokonserteilla.

Käytännössä koko Kaupin elämä pyörii pianonsoiton ympärillä.

– En pysty olemaan ilman soittamista. Se on kuin jokin yliluonnollinen voima, jota eivät pysty toiset enkä itsekään estämään.