Joskus oudoltakin tuntuvan asian kokeilu kannattaa. Oulankasalissa ei nimittäin ole aiemmin pidetty konserttia siten, että sekä esiintyjät että yleisö ovat esiintymislavalla, varsinaisen katsomotilan jäädessä tyhjäksi. Teemu Huunosen ja Miikka Lehtoahon Kolmen sonaatin konsertissa tuo asia tuli kokeiltua ja hyväksi havaittua. Näyttämö soi hyvin ja tunnelma oli hieno ja intiimi sekä akustiikka kohdallaan. Kaikua ja avaruutta oli runsaasti, mutta se ei häirinnyt musiikin yksityiskohtaisimpienkaan sävelten kuuluvuutta. Molemmat muusikot olivat myös mainiolla soittotuulella ja Miikka Lehtoahon hoteissa Steinway soi ilmaisuvoimaisesti.
Bachin nimiin kirjattu g-molli sonaatti BWV 1020 oli Huunosen ja Lehtoahon käsittelyssä mallikasta kamarimusiikkia barokin estetiikan mukaan. Huunosen ja Lehtoahon dialogi oli hienoa kuultavaa, harmi vain, että itse sävellys ei kaikin osin ollut ihan mestarillinen. Nykytietämyksen mukaan teos onkin luultavammin jonkun tuntemattoman säveltäjän, ilmeisesti Bachin oppilaan tekemä.
Paul Hindemithin sonaatti huilulle ja pianolle oli myös proplemaattista kuultavaa. Sinänsä vakavasti otettava teos sisälsi molemmissa ääriosissa kepeää irottelua, joka oli tylsää ja väritöntä kuultavaa. Hitaan osan tematiikan synkänpuhuva sekvenssikulku toi osalle määrätietoisemman karaktäärin, mutta eipä paljoa muuta.
Heino Kasken huilulle ja pianolle kirjoittaman sonaatin (1937) kohdalla voi sanoa suoraan, että säveltäjän arviointikyky oli pettänyt täysin. Ensimmäisen osan sonaattimuotoinen rakenne oli selkeä, mutta teemat niin arkibanaaleja, ettei kuulijana voinut kuin pyöritellä päätään. Kehittelyjaksossa oli pituutta, mutta jakso oli kuin rautalangasta punottua sekä harmonisesti että melodisesti kalpeaa lepertelyä. Hitaan osan kansanmusiikki-teema oli kaunis, joskin tavanomaisesti höystetty. Viimeisen osan rekiajelutematiikka oli sitten mauttomuuden huippu. Pankakosken kuohuista ei tässä sävellyksessä ollut jäljellä kuin pieni kupla, joka sekin taisi rikkoutua jo ennen ensimmäisen osan sivuteeman astumista kehiin.
Onneksi saimme kuulla ylimääräisenä Sibeliuksen Nokturnen op.51 nro 3, joka pelasti koko illan. Säveltäminen ei ole helppoa, mutta onneksi Sibeliuksen kaltaisen neron ei tarvitse edes venyä parhaimpaansa, kun ilta on pelastettu. Yksi pieni tunnelmapala pelasti koko konsertin ja yleisöä oli hyvin paikalla.
Seppo Kallio
