Pääkirjoitus
Jos katsomme 2-3 sukupolvea taaksepäin, Koillismaalla elettiin kehitysmaan tasolla. Vielä 1930-luvulla ihmiset näkivät nälkää, niin kuin Kalle Päätalo on kirjoissaan dokumentoinut.
Maailmansotien aikaan Kuusamo tuli poltetuksi maan tasalle. Kirkonkylä piti rakentaa tyhjästä ja olemattomilla tarvikkeilla. Kaikesta oli pula. Ei ollut sementtiä. Naulat piti haroa poltettujen rakennusten tuhkasta. Perimätieto kertoo, että osa nauloista saatiin purkamalla saksalaisten kenttäradan suojaksi rakennuttama lumiaita.
Seuraavat vuosikymmenet olivat kaikenpuolisen kasvun ja kehityksen aikaa. Tie ja sähköt tavoittivat yhä useamman kylän, syrjäisemmänkin. Seutu sai oman sanomalehtensä Koillissanomien syntyessä, meijeri aloitti toimintansa, samoin monet yhdistykset, kuten esimerkiksi metsänhoitoyhdistys.
Kaikesta huolimatta useampi kuin neljä viidestä koillismaalaisesta eli edelleen köyhyysrajan alapuolella 1960-luvulla – nykymittapuulla mitattuna.
Itsenäisyyspäivänä asian ääreen kannattaa hetkeksi hiljentyä. Ympärillemme rakennettu hyvinvointi on vaatinut sukupolvien työn. Saavutus on sikäli mittava, ettei siitä 1930-luvulla osattu edes unta nähdä.
Nykyistä keskustelua esimerkiksi palveluista vaivaa, luvalla sanoen, tietynlainen historiattomuus. Ongelmia tehdään asioista, jotka muutama silmänräpäys sitten eivät aiheuttaneet mitään närää. Onko se nyt niin hirveää, ettei tie ole joka aamu aivan putipuhdas lumesta, kun enimmäkseen saa ajaa tasaista pikitietä? Vielä 1960-70 -lukujen vaihteessa Kuusamossa oli kolme lääkäriä. Nyt heitä on lähes parikymmentä.
Ongelmat ja köyhyys ovat suhteellisia. Ongelmia on, suuriakin, myös meidän ajassamme, mutta silti kiitollisuuteen on aihetta.
Historian valossa katsottuna materiasta meillä ei ole puutetta. Ennemmin huoli on henkisestä jaksamisesta. Tähän, erityisesti nuorten hyvinvointiin, pitää panostaa kuin jälleenrakentamiseen.