On vaihdettu mielipiteitä Meille soitettiin -palstalla kiittämisen merkityksestä. Voi ilahduttaa, jopa onnellistuttaa ystävää, lähimmäistä, naapuria, ventovierastakin - eikä maksa mitään. No, maksaa (edellyttää) vaivannäön: suun ja sydämen aukaisemisen. Se on joskus työn ja jopa tuskan takana. Melkein yhtä vaikeaa kuin anteeksi-sanan livahduttaminen suusta.
Päiväkodissa ja kerhossa – nykylapset ovat mestarioppijoita – voitaisiin leikkiä anteeksipyyntöä sadun, näyttelemisen keinoin, mutta ehkä ei ihan niin perusteellisesti, että ilkeä äitipuoli joutuu pataan kiehumaan.
Entäpä liikenteessä, me ajokortti-ikäiset? Nyrkin puimisen sijaan lentosuukkoja... tai ehkä ei kuitenkaan. Taitaisi olla loukkaavaa, intimiteettisuojaan, jopa perhe-elämään puuttumista, siis, että kukas se tuo oli? Vai et tunne!
Kyllä tämä on sitte vaikiaa, tuskailivat aakkosten oppimista jo Seitsemän veljestä lukkarinkoulussa. Eräällä mainiolla itäsuomalaisella sanailija-taiturilla, karjalaisheimoisella estraditaiteilijalla – nimeltään Timoi Munne (huom: etunimi päättyyy iihin!) – oli tapana, kumarrellessaan aplodien jälkeen lopettaa sanoihin: Kiitos ja anteeksi! Hauska poika.
No, tuleepa mieleen naistuttava, joka kertoi, että tullessaan miniänä taloon häntä koulattiin mokaamistaan virheistä moittien vaikkapa, että ei soppakauhaa pidetä kädessä noin vaan näin päin -tyylisillä erityisosaamista vaativilla piikittely-neuvoilla. Pitkän koulutusrupeaman päätteeksi anoppi aina sanoa livahdutti: Leikit olkoot anteeksi!
Sellaistako elämä on?
Entä leikki-ikäisten kaveruus? Nuori äiti kertoo: vien molemmat lapseni, 6- ja 3-vuotiaat päiväksi hoitopaikkaan. Hoitotäti on mukava, tekee hyvää ruokaa, leikittää lapsia ukonakin, on rakennettu majakin puutarhaan; hänen kotiinsa tulee päivittäin nelja, viisi, vaiko kuusi hoidettavaa. Kun jätän lapseni hoitopaikan pihalle, yksi paikalla olevista lapsista juoksee meitä kohta halaa ja suukottaa kolmevuotiastani ja sanoo herttaisen makealla äänellä: Voi ku kiva ku sä tulit, lähetään leikkimään! Ei ole näkevinään kuusivuotiasta... Melkein itkettää lähteä jatkamaan autolla omalle työpaikalle...
Terveisiä päivähoitajille ja opettajille: olette maailman rakentajia! Kiitos siitä!.