Osa Kuusamon Tie Vienaan-symposiumiin osallistuneista esitelmöitsijöistä suuntasi Kuusamosta matkansa Karjalan Tasavaltaan Vuokkiniemelle. Siellä oli määrä tarjota paikalliselle kylätalolle seminaariin kokoontuvalle yleisölle tietoa akateemikko Virtarannasta ja hänen tutkimuksistaan Vienan Karjalassa.
Vuokkiniemi on paikkakuntana varmasti mitä sopivin tällaiselle tapahtumalle. Tässä suomalais-ugrilaiseksi perinnekyläksikin nimetyssä kylässä elää edelleen voimallisena karjalan kieli, jota 400 asukasta käsittävän kylän vanhempi väki vielä puhuu yleisesti.
Monet Vuokkiniemen karjalaiset puhuvat lisäksi suomea, niin myös Kuusamosta saapuneen joukon kotiinsa majoittanut leskirouva Olga Remsu.
Olga asuu yksin talossaan. Hänen täysi-ikäiset ja avioituneet lapsensa ovat lähteneet pois kotoa. Osa heistä asuu nykyisin Karjalan Tasavallan suuremmissa asutuskeskuksissa toimien akateemisissa ammateissa. Yksi pojista kuitenkin on jäänyt kotikylään Vuokkiniemelle ja toimii sähköasentajana. Toinen on muuttanut vienankarjalaisen vaimonsa kanssa Kajaaniin, missä hän tekee hitsaajan töitä.
Eläkkeellä nykyisin oleva Olga on tehnyt elämäntyönsä lähellä kotiaan sijaitsevan Vuokkiniemen kyläkaupan hoitajana. Monen muun vuokkiniemeläisen tavoin hän saa lisäansioita matkailijoiden majoittamisesta viihtyisässä kodissaan. Hän kertoo, että tänä kesänä matkailijoita on ollut aikaisempaa vähemmän arvellen pohjoisessa vallinneen lämpimän kesän houkutelleen matkailijoita pysymään omilla kotiseuduillaan.
Vierailleen Olga tarjoaa kotiaamiaisena teetä, kahvia ja hyvin haudutettua puuroa, lättyjä kotitekoisen vattuhillon kanssa ja paljon muuta, sopivasti tarjontaa vaihdellen eri aamuina. Päivällisenä on oman pojan pyytämää Ylä-Kuittijärven muikkua, perunat ja vihannekset ovat peräisin talon edustalla sijaitsevalta parin aarin hyvin hoidetulta viljelykseltä.
Olga on mukana myös Vuokkiniemen naiskuorossa, joka toivotti seminaariin saapuneen yleisön tervetulleeksi tilaisuuteen kalevalaisella vieraan tervehdyksellä. Kuorossa laulaa myös kylätalon johtaja Juulia Filippovna, jonka kutsua on kuullut seitsemisenkymmentä vierasta, suurin osa vuokkiniemeläisiä. Kymmenkunta osallistujaa on saapunut bussilla muutaman peninkulman päässä sijaitsevalta Uhtualta, kelvottomien kulkuyhteyksien takaa.
Karjalan sivistysseuran puheenjohtajan Eeva-Kaisa Linnan avaama seminaari selvästikin kiinnosti kuulijoita. Hievahtamatta kuunneltiinVirtarannan alaisuudessa karjalan kielen sanakirjaa toimittaneen Marja Torikan puhetta, samoin SKS:n kansanrunousarkiston johtajana pitkän päivätyön tehneen professori Pekka Laaksosen esitystä, missä erityishuomio kohdistui suomalaisten tutkijoiden Vuokkiniemellä tallentamaan perinneaarteistoon.
Jännittynyt odotus huipentui, kun ryhdyttiin seuraamaan Uhtualla 80-luvulla kuvattua dokumenttielokuvaa. Pääosassa Liisa Hovinheimon ohjaamassa filmissä esiintyi kansanperinnettä nauhoittava Pertti Virtaranta, joka rauhallisesti keskustelemalla mutta myös taitavasti suostutellen sai kylän akat ja ukot aidosti avautumaan yleisölle arkisesta elämästään, mutta myös lausumaan suuria syntysanoja monista ihmisen elämää ylläpitävistä perusasioista. Yhtä tärkeässä osassa filmissä kuitenkin oli koko kylä, lapset ja aikuiset, koirat ja hevoset. - Tällaisia me karjalaiset olemme, kuulin takanani istuneen naisen kuiskaavan vierustoverilleen filmin päätyttyä.
Mieleenpainuvan osan Vuokkiniemen seminaaria muodosti Karjalan Sivistysseuran ansiomerkin luovutus Santeri Lesoselle. Vaimonsa Ninan kanssa hän asuu Venehjärven kylässä, omalla synnyinseudullaan. Neuvostoaikana hänet pakotettiin muuttamaan pois ”perspektiivittömäksi” arvioidusta kotikylästään, joka pääsi vuosien varrella pahasti rappeutumaan. Neuvostovallan romahdettua hän palasi sinne takaisin ja ryhtyi kunnostamaan kylää johtoajatuksenaan aidon vienalaisen perinteen tunnetuksi tekeminen matkailijoille. Kolmen vuosikymmenen ajan hän on sitkeästi tehnyt tätä työtä, joka sittemmin on muodostunut esimerkilliseksi monumentiksi koko Vienalaisen kulttuurin elvyttämisessä.
Havaintojen mukaan Santeri Lesonen oli ainoa vienalainen mies koko seminaarissa. Kylän raiteillakaan miehiä ei liiemmin esiintynyt, lukuun ottamatta tyhjilleen jääneen kyläneuvoston talon rappusille iltapäivän tunneiksi ankkuroitunutta rökäleporukkaa.
Mutta ansiomerkillä palkittu Santeri on toista maata. Sen pääsivät suomalaiset vieraat todistamaan vieraillessaan hänen kotonaan Venehjärvellä. Kolmen peninkulman automatka pitkin piinallisesti hakkaavaa tietä palkittiin. Nelikiloinen oman järven hauki kalapulliksi leivottuna perunamuusin kanssa oli tarjolla päivälliseksi, lisukkeina oman maan vihanneksia sekä Santerin juttuja vienalaisuudesta ja omasta arkielämästään. Vieraat pääsivät tutustumaan myös Hökkälään, parisataa vuotta vanhaan hirsirakennukseen, jossa useimmat Vienassa vierailleet suomalaiset kansanperinteen tallentajat ovat käyneet. Hökkälän, samoin kuin kotitalonsa, Santeri on kunnostanut sisustusta myöten, vanhoja perinteitä vaalien.
Kylässä on toinenkin Lesosen talo, jossa muualla vakituisesti asuvat Santerin veljet käyvät kalastelemassa loma-aikoinaan.
Illan hämärtyessä Venehjärven ihmettä todistamaan saapuneille vieraille tutuksi tuli myös kylän tsasouna. Hirsirakennuksen salvoivat 90-luvulla Venehjärvellä vierailleet suomalaiset opiskelijaryhmät. Kyläpäällikkö Santeri on saanut papilta oikeuden pitää siellä jopa jumalanpalveluksia.
Santeri on elvyttänyt myös vanhan pokkojuhlan, josta on säilynyt I.K. Inhan ottama valokuva vuodelta 1894. Juhla Venhjärvellä järjestetään vuosittain elokuussa. Pyhätön porraslankkuun hakattuun koloon vuodatetaan uhripässin veri. Pässin lihan juhlaväki nauttii keittona.
Santerin suomalaiset vieraat käyvät sisälle pimeään pyhättöön, sytyttävät tuohukset ja lähettävät
hiljaisen rukouksen kaikille tämän maailman jumalille yhteisenä toivomuksena Vienan kansan ja sen kulttuurin säilyminen.
