Olen inspiroitunut luonnontilaisten vesien kierrosta: sumujen sakeista pilvistä. Vaarojen peittämästä usvasta. Merien nostamista sateista. Veden ikuinen kierto on planeettamme lahja elämälle. Merta, maata ja vesiä ei voi kukaan omistaa. Suhteemme luontoon olisi hyvä perustua puhtaasti luonnon omiin arvoihin, posiolainen kuvataiteilija Paula Suominen kuvailee perjantaina Rovaniemellä avattavaa Veden Muisti -näyttelyänsä.
– Kuuntelen vesien kertomaa ajasta ja halusta. Aika kietoutuu maisemaan. Psykoterapiassa veden muistista esiin nousee aikoja, jolloin ihmiset kiipeilivät jättimäisissä kukissa ja toimivat kasvien pölyttäjinä. Todellisuus oli kasvien ja eläinten sanelemaa. Ihminen ei muokannut eikä ottanut omakseen. Luonto oli vapaa ihmisen omistamisesta ja taloudellisen hyödyn riistosta.
Elämänpuussa vuodet lasketaan samansuuntaisina "vuosijalkoina". Aina on kuitenkin oman tien kulkijoita. Asettavat jalkateränsä toiseen suuntaan. Hankalaan asentoon. Kierteiseen kuvioon. Kelohonka. Petäjä. Elämänpuu. Sukupolvien perintö ja paino. Ilo ja häpeä, Suominen luettelee.
– Lapsena kiinnitin huomiota kuolleen isoäitini kuluneisiin kenkiin. Muut nauroivat riehakkaina. Kuolema sekoitti tunteet. Eivät erottaneet enää itkua naurusta. Ihmettelin aikuisten ilonpitoa ja itkin. En ymmärtänyt kuolemaa. Enkä ymmärrä sitä vieläkään. Menen metsään tai puutarhaan. Siellä kuolema tuntuu luonnolliselta. Ihmisten joukossa olen vieraantunut itsestäni. Amarylliksen siemenkota ruokkii mielikuvia toiseen todellisuuteen. Samalla kasvien osat toimivat surun symboleina.
– Kesällä koskikokemus ravisteli minua pitkään.Tuli uniin. Oltiin tuulen alapuolella. Rentukkaa kasvoi valtoimenaan suvantopaikoilla. Valon lumo hulvahti pohjoisen puoleiseen pihaan avohakkuiden myötä. Luonto hiljeni 50 vuodeksi. Suren pienten lähteikköjen vähittäistä hiipumista.
Unessaan Paula Suominen näki valkoisessa maisemassa valkoisen joutsenen. Metsä on jo lumen peitossa. Talvi-sumussa maa ja taivas sulkeutuu valkoiseen usvaan. ”Päästä irti häpeästä”, sanoo Joutsen. ”Kannat menneiden sukupolvien naisen häpeää, et omaasi”. Juoksen kotiin. Synkkä rintama vyöryy koillisesta. Tiivis pilvimassa peittää pian ohuen kaamosvalon.
– Olen kahden maailman välissä. Itä on jäätynyt, lännessä vesi on vapaa. Olenko minä.
– Ties monettako kertaa lumoudun luonnollisiin pienvesiin. Mytologian kautta haen kokemuksellisuutta ja oikeutusta luonnon itseisarvoon. Luonnon ei tarvitse olla pyhää tai koskematonta. Pyrin kuitenkin luontokeskeiseen ajatteluun. Myös itseni löytämiseen. Heijastuskuvia veteen. Mielikuvia tai muistoja, jossa todellisuus ja epätosi yhdistyvät. Säikeitä fantasiaan. Voisinko kokea pyyteetöntä empatiaa luontoa ja kasveja kohtaan, Suominen pohtii.