Suomi, meidän oma maamme, tulee tänään olleeksi itsenäinen 100 vuotta. Niihin vuosiin on sisältynyt paljon iloa ja tuskaa ja niiden aikana on koettu sekä suuria hetkiä, joita sukupolvienkin jälkeen muistamme ylpeydellä, että myös katkeria vaiheita, joiden emme halua enää koskaan toistuvan. Nyt saamme kuitenkin todeta, että siitä köyhästä Pohjan perukasta, joka 6. joulukuuta 1917 julistautui itsenäiseksi, on tullut yksi maailman kehittyneimmistä maista. Sata vuotta sitten Suomea ei muualla maailmassa juuri tunnettu, mutta tänään sitä pidetään monessa asiassa esikuvana. Niinpä tämänpäiväiseen juhlaamme yhdytäänkin ympäri maailmaa valaisemalla sinivalkoisin värein Rooman Colosseum, Rio de Janeiron valtava Kristus-patsas ja monet muut kuuluisat paikat ja nähtävyydet.
Mikä on ollut se voima, jonka avulla olemme nousseet etujoukkoon? Olisiko se se kuuluisa sisu, joka suomalaisiin aina liitetään ja jota täysin vastaavaa sanaa ei muissa kielissä ole? Karujen luonnonolojen keskellä sisua on ilman muuta tarvittu Saarijärven Paavon tapaan, joka ei lannistunut, vaikka sadon vei ensin tulva, sitten raekuuro ja lopulta halla. Sisu oli myös se voittamaton ase, jonka turvin suomalainen sotilas puolusti maataan ja pelasti sen itsenäisyyden ja jonka turvin myös kotirintama kesti sotien koettelemukset.
Kaiken edistyksemme perusta on kuitenkin ollut sivistys. Kansallinen filosofimme ja herättäjämme J.V. Snellman kirjoitti vuonna 1840: ”Suomi ei voita mitään väkivallalla, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus”. Sivistyksen tärkeyttä painotettiin jo ennen Snellmania ja siitä saamme erityisesti kiittää reformaatiota, jonka 500-vuotisjuhlaa olemme tänä vuonna viettäneet. Uskonpuhdistaja Mikael Agricola julkaisi vuonna 1543 ensimmäisen suomenkielisen kirjan, ”ABC-kirjan”, joka alkaa sanoilla ”Opi nyt vanha ja nuori”. Näin siis jo ensimmäisen suomenkielisen kirjan ensimmäisellä rivillä julistettiin toimintaohjelma, joka pätee yhä tänä päivänä. Varsinkin itsenäisyyden aikana tuota kansansivistyksen ohjelmaa on tarmokkaasti toteutettu perustamalla kouluja aina kiertokouluista yliopistoihin saakka, kirjastoista puhumattakaan, ja niukkuudenkin keskellä niiden toimintaedellytykset on aina koetettu ensiksi turvata. Näin tulee olla nykyisinä rikkainakin aikoina, sillä se on investointia tulevaisuuteen ja se on kantanut ja aina kantaa suuren hedelmän.
Snellman opetti, ettei sivistys ole vain kansallinen tehtävä, vaan se vie koko ihmiskunnan kehitystä eteenpäin ja on sen osa. Suomen itsenäisyysjulistuksessakin itsenäisyyttä perusteltiin sillä, että Suomen kansa voisi täyttää sekä kansallisen että yleisinhimillisen tehtävánsä. Olemme vuorovaikutuksessa muiden maiden ja kansojen kanssa. Me saamme heiltä ja me annamme heille. Tässä vuorovaikutuksessa kehittyy ja rikastuu myös suomalaisuus. Nykyisin vuorovaikutus on paljon laajempaa ja vilkkaampaa kuin Snellmanin aikaan. Suomalaiset matkustavat, opiskelevat ja työskentelevät ulkomailla suurin joukoin. Maamme on osa Euroopan unionia ja toimii Yhdistyneissä kansakunnissa ja muissa kansainvälisisissä järjestöissä. Vuorovaikutuksen näyttämönä on myös oma koti-Suomemme, jossa asuu yhä enemmän muista maista tulleita.
Maahanmuuttajia ja erityisesti pakolaisia katsotaan joskus epäillen, jopa vihamielisesti. Saatetaan huolestua arvojemme, tottumustemme ja tapojemme puolesta, suomalaisuuden puolesta. Maahanmuuttajia on kuitenkin aina ollut ja monet heistä ovat meille nykyihmisille suuria suomalaisia. Ajatelkaamme vaikkapa kahta suomalaisuuden ikonia, Maamme-laulua ja Helsingin Senaatintoria. Kansallislaulumme säveltäjä ja Senaatintorin suurten rakennusten suunnittelija olivat saksalaisia maahanmuuttajia. Kukapa tietää, millaisia ylpeyden aiheita meille vielä tuottavatkaan jotkut niistä, jotka ovat äsken paenneet sotaa ja sortoa ja saaneet turvapaikan Suomesta.
Suomalaisuuden tärkein turva ja perusta on suomen kieli. Snellman kirjoitti: ”Arvellaan ehkä: äänne kuin äänne, kieli kuin kieli, ne vain ilmaisevat eri tavoin samoja ajatuksia. Mutta ihminen ei ilmaise sanoissaan vain ajatuksiaan, hän uskoo ja tuntee, tietää ja tahtoo sanoissaan, hänen ajatuksensa, hänen koko järjellinen olemuksensa liikkuu ja elää kielessä. Kuinka siis voisikaan kansakunnan henkisyys ilmaista itseään millään muulla kielellä kuin omalla?”
Jos haluamme puolustaa suomalaisuutta, meidän tulee puolustaa suomen kieltä. Siksi syyrialainen pakolainen, joka ponnistelee oppiakseen kielemme, rakentaa suomalaisuuden tulevaisuutta, kun taas kantasuomalainen, joka keikaroi englannilla, vaikka siihen ei olisi mitään tarvetta, murentaa sitä.
Hyvät kuulijat. Me juhlimme maata, joka on korkeasti kehittynyt ja sivistynyt. Me juhlimme maata, jossa saamme ajatella ja puhua vapaasti, toinen toistamme kunnioittaen. Me juhlimme maata, jossa meillä silti on vielä paljon tekemistä, sillä kaikkien asiat eivät ole hyvin eikä tasa-arvo vielä toteudu joka suhteessa. Saamme kuitenkin koettaa parantaa kaikkia puutteita suomalaisen kansanvallan kautta, joka perustus-lakiimme on ankkuroitu. Me saamme tämän tehdä sen uhrin ansiosta, jolla yli 90 000 kaatunutta lunasti itsenäisyytemme kolmessa sodassa. Se uhri on meille kuolematon haaste.
Rakas kotimaamme! Taivalkosken kunta ja taivalkoskelaiset toivottavat Sinulle onnea ja menestystä, kun lähdet itsenäisyytesi toiselle vuosisadalle!