Jarno Heikkilästä on kasvanut suurten mittojen ja teosten mestarillinen tulkki. Virtuoosinen kitaratekniikka on hänelle ollut jo pitemmän aikaa itsestään selvyys ja muutamien äärimmäisen vaikeiden teosten kohdalla hän suorastaan leikitteli ja herkutteli saaden kuulijankin hämmästymään: ”Voiko soitto olla näin sietämättömän helppoa!”.
Näin tapahtui eritoten Eliott Carterin (1908-2012) urbaanien kellonsoittajien maailmaa kuvaavan Changes (1983) teoksen villeissä pseudo-jazz tunnelmissa. Säveltäjän peilaamat rytmiset karaktäärit vaihtelivat ja luikertelivat kuin mato koukussa ja Heikkilä pisti jaksosta toiseen aina vain paremmaksi. Loistava teos ja nautittava kokonaisuus alusta loppuun.
Benjamin Brittenin (1913-76) Nocturnal after John Dowland (1963) oli taas kuin toisesta maailmasta. Brittenin variaatiot John Dowlandin (1563-1626) laulusta (Come Heavy Sleep the Image of thrue Death) vievät kuulijan unenomaisen maailman (variaatioiden) kautta lopulta itse lauluun, johon koko teos sitten kulminoituu kuin kohtuunsa. Heikkilän maailmaoja syleilevä, lämmin sointi oli hienoa kuultavaa ja sen avulla hän vei kuulijaa läpi unenomaisen kudoksen.
Nerokas tulkinta lähti (Musingly) liikkeelle kuin improvisaatio ja kulki moninaisten variaatioiden kautta ylvääseen passacagliaan,jonka huipennuksena arvokkaaseen nousuun. Hieno tulkinta, jonka äärikarakterejä olisin vielä valmis hiomaan - enemmän särmää ja dynamiikkaa.
Konsertin avausjakso oli omistettu kokonaan suomalaisen kitaramusiikin aatelille.
Perh Henrik Nordgrenin (1944-2008) japanilaista symboliikkaa kuvaava Butterflyes (1977) piirtyi Heikkilän tulkitsemana hienostuneen aistikkaasti kuin tanka-runo. Einojuhani Rautavaaran (1928-2016) Serenades of the Unicorn (Yksisarvisen serenadeja) teki puolestaan vaikutuksen viimeistä piirtoa myöten hiuotulla briljantilla otteellaan. Toisen osan nymfien kikatusta imitoiva jakso olisi voinut olla loppua kohden hivenen dynaamisempi.
Kolmannen osan saavuttamaton rakkauden serenadi ei voinut taas olla osuvampi ja viimeisen osan tripaskan tahtiin soljunut ”Having a Grand Time” kulki kuin ”idän pikajuna” konsanaan. Magnus Lindbergin (1958) massiivinen Mano a mano (2004) paljasti Heikkilästä luontaisen monumentaalikon. Teoksen arkkitehtoonisen jylhä karaktääri välittyi jylhin piirroin ja Heikkilän ote oli äärimmäisen keskittynyt ja dynaaminen.
Heikkilä suorittaa parhaillaan opinoja Saksan Weimarin musiikkikorkeakoulussa ja konsertoi Kuusamossa kuullulla ohjelmalla Helsingissä Sibelius-Akatemian konserttisarjassa (ns. Ensikonsertti) heti vuoden alkajaisiksi. Hienoa, että Heikkilä on jaksanut kaikkien vuosien varrella muistaa kuusamolaisia konserteillaan.
