Erkki Ahola, Reino Hämeenniemi ja Risto Kalermo ovat toimittaneet kirjan Posion Pyrinnön erikoisvalmennusryhmästä Jokkereista, jota legendaarinen toiminnanjohtaja ja valmentaja Jouko Elevaara luotsasi vuosina 1968-1973. Kirjasta on otettu 70 kappaleen ensipainos, joka on kokonaan varattu. Me olimme jokkereita -kirjaan on koottu jokkereiden muistoja valmennusvuosista sekä runsaasti kuvia, tilastoja ja dokumentteja.
Ajatus jokkerikirjasta virisi jo vuonna 1993 Elevaaran 50-vuotissyntymäpäivillä, mutta varsinaisesti tuumasta tartuttiin toimeen Risto Kalermon aloitteesta Kaarlon juoksussa 2016, jossa kohtasi joukko aikanaan yhdessä urheilleita jokkereita.
Elevaara muutti Merikarvialta Posiolle 1967 ja perusti 1968 Jokkerit- valmennusryhmän, jonka tulokset ylsivät maan parhaimmistoon. Persoonallaan Elevaara sai villittyä massat liikkeelle ja harjoittelemaan tavoitteellisesti hänen kehittämiensä menetelmien mukaan. Alettiin puhua Posion ihmeestä. Jokkerit urheilivat Posion Suomen kartalle.
Aluksi kaikki jokkerit olivat Posiolta, mutta myöhemmin Jouko Elevaara liitti ryhmään urheilijoita muualta Lapista ja eteläisemmästä Suomesta. Muutamia urheilijoita muutti Posiolle valmennukseen. Varsinaisia jokkereita nuorempia urheilijoita kutsuttiin minijokkereiksi. Ryhmään pääsyn tärkeimmäksi kriteeriksi Elevaara on nostanut tinkimättömän asenteen ja työmoraalin.
Kolmansissa Kaarlon juoksuissa Maaninkavaarassa joukko jokkereita osallistui kisoihin ja kirjan julkistamistilaisuuteen, jossa muisteltiin kuvin ja sanoin jokkeriaikoija, arvioitiin Suomen kestävyysjuoksun tilaa ja mietittiin keinoja tilan kohentamiseen.
Keskustelun alkajaisiksi Anssi Kukkonen määritti Suomen kestävyysjuoksun tilan surkeaksi. Siitä oli helppo lähteä pohtimaan tietä parempaan. Useissa puheenvuoroissa korostettiin sitä, että nuorien tulisi liikkua monipuolisesti, eikä kilpailemaan pidä ruveta liian varhain. Seuratoiminnan pitäisi olla joustavampaa lajien välillä.
Wilson Kirwa antoi ohjeita lapsien ohjaamiseen ja tarjosi keinoja valmennuksen kehittämiseen.
– Afrikkalaisia lapsia ei ohjata liikaa, he saavat liikkua vapaasti ja keksiä itse tekemisensä. Harjoitukset eivät saa olla liian kovia eikä lapsille pidä tehdä tarkkoja harjoitussuunnitelmia.
– Valmennusvaihtoa pitäisi olla kansainvälisesti paljon enemmän. Minulla on Keniassa rauhallinen ja turvallinen paikka, jonne suomalaiset voisivat tulla harjoittelemaan.
Esko Halme, jokkeri ilman jokkerinumeroa, antaisi lapsien leikkiä mahdollisimman pitkään ja kilpailemaan ehtii hyvin vielä lähes parikymppisenä.
– Itse pistin piikkarit jalkaan ensimmäistä kertaa armeijassa. Pihapiirissä kotona järjestettiin kymmenotteluita ja kokeiltiin kaikkia kenttälajeja, Halme muisteli.
– Jos Suomeen saataisiin kymmenen sellaista kylähullua kuin Elevaara, niin kyllä tuloksia alkaisi syntyä.
Liikunnanopettaja, jokkeri nro 49, Risto Kalermo, lisäisi liikuntatunteja kouluihin.
– Kouluissa sanotaan vanhanaikaiseksi opettajaa, joka juoksuttaa Cooperin testiä. Kukaan ei enää jaksa juosta 12 minuuttia. Eikä koulussa uskalla enää kertoa, mitä tehdään seuraavalla liikuntatunnilla. Oppilaat tulevat heti kipeäksi.
Julkistamistilaisuudessa Reino Hämeenniemi, jokkerikirjan editoija ja toimittaja, kertoi kirjaa tehdessään huomanneen, että kahdella jokkerilla on sama numero: 17.
Numeroa 17 pyöritellessään hän huomasi siinä maagisia piirteitä ja kyseistä numeroa alkoi tulla vastaan eri yhteyksissä. Jokkerinumerot olivat Jouko Elevaaran antamia, mutta niissä ei ole juuri mitään logiikkaa.
Numero 40 saattoi olla ennen numeroa 30 ja joillakin jokkereilla ei ollut numeroa lainkaan.
Me olimme jokkereita -kirja on mielenkiintoinen sukellus urheilun lähihistoriaan ja urheilijoiden muistoihin. Kirja on kohtapuolin lainattavissa Posion kirjastossa.
