Jos vain on ja katsoo – teoksia kivien kan­ta­mi­ses­ta ja muusta pää­mää­rät­tö­myy­des­tä

Natasha Pozdniak katsoo teoksissaan vedenalaista maailmaa ja tunturia.

Kuva: Riina Puurunen

Natasha Pozdniakin maalaukset ovat venyneet pitkiksi. Tunturi ja kaikki kauneus ei tahdo mahtua vielä kolmellekaan paperille. Akvarelli on ihmisen pituinen.

Isot maalaukset saivat alkunsa savukärpäsistä, joita tutkijaryhmä pyydysti Kostonjärvellä. Savuavat vanhat ämpärit, joilla kärpäsiä pyydystettiin, olivat vaikuttava näky, mutta vielä vaikuttavampaa oli se miltä kärpäset näyttivät mikroskooppissa ja mihin keskustelut johtivat.

– Ihmettelen luonnon kekseliäisyyttä, valtavaa värien ja muotojen variaatioiden määrää, mutta tutkijoita se ei ihmetytä. He tietävät, että evoluutio ei tähtää mihinkään. Se vain luo. Luonnossa muutoksilla ei tavoitella täydellisyyttä tai parempaa tai yhtään mitään.

Vapauttava oivallus tässä tavoitteellisessa maailmassa.

– Ihminen on yksi elukka luomakunnassa, evoluutioon kuuluva kappale. Mitä jos vain on, siinä luonnossa, ja katsoo tunturia.

Niin Natasha Pozdniak on tehnyt ja vaikuttunut. Se näkyy maalauksissa.

– Voihan olla, että tunturi katsoo takaisin ja toteaa saman kuin minä: ”Hei tuo tuolla peilaa minun muotojani.” Parhaimmillaan katsominen on nähdyksi tulemisen kokemus. On päässyt tunturin syliin.

Kun tunturia on katsottu, on aika sukeltaa.

– Veden alla ei voi tehdä muuta kuin katsoa ja ihmetellä.

Sukeltaessaan Pozdniak on todennut, että muutkin kuin ihmiset tykkäävät kivien kantamisesta.

– Pohjassa voi olla pieni kasa kauniista kivistä. Kun katsoo tarkempaa, sieltä näkyy silmä. Se on koti.

Syntyi pronssiveistoksia, jotka kantavat kiviä. Veistoksista vaikuttavin on käsi, jossa on kivi vai kannatteleeko käsi kiveä tai ojentaa sitä?

– Kivien kantamisella ei ole päämäärää. Miten luopua ihmisen kekseliäisyyden kiehtovuudesta niin, että pääsemme nauttimaan luonnon monimuotoisuudesta ilman, että kehittelemme ja toimimme koko ajan, Pozdniak pohtii.

Natasha Pozdniak on tuonut galleriaan verkoilla verhotun kodan, jonka sisällä on piano. Epätavallinen yhdistelmä kertoo kansojen vaelluksesta ja kulttuurien muutoksesta. Alkuperäinen koti voi olla erilainen, sanoo Pozdniak.

– Saa soittaa. Pelkkä äänen muodostaminen riittää.

Natasha Pozdniak kannustaa olemaan pelottomasti yhteydessä kaikkeen tilassa olevaan äänen kautta. Jos vain olisi, painaisi kosketinta ja katsoisi miltä yhteys tuntuu.