Huhtikuun alkupuolella kävimme lumikenkäilysesongin päättäjäisiksi Ruotsin Lapissa. Kohteenamme oli Jokkmokin ja osin Jällivaaran kunnissa sijaitseva Stora Sjöfallet, joka on yksi neljästä lähellä toisiaan sijaitsevasta kansallispuistosta, jotka yhdessä parin muun suojelualueen kanssa muodostavat Laponia-nimisen Euroopan suurimman yhtenäisen luonto- ja kulttuurimaiseman. Alue on nimetty UNESCOn maailmanperintökohteeksi. Tämän alueen retkeilykohteista on ehkä tunnetuin Sarekin kansallispuisto.
Stora Sjöfallet on yksi Ruotsin ja koko Euroopan vanhimpia kansallispuistoja. Se perustettiin vuonna 1909 Luulajajoen vesistössä sijaitsevan samannimisen, nelisenkymmentä metriä korkean ja useita vesiputouksia käsittäneen Stora Sjöfalletin, ”Pohjolan Niagaran”, suojelemiseksi.
Nyt maineikas putous on hyvin hiljainen. Ruotsin valtiopäivät sääti vuonna 1919 lain, joka yksinkertaisesti rajasi putouksen yläpuolisen järven pois kansallispuiston alueesta. Se mahdollisti mahtavan kosken patoamisen voimalaitostarkoitukseen.
Vaelsimme ahkioiden kanssa samaisen järven toiselle puolelle, josta avautuivat upeat maisemat kansallispuiston alueelle. Mutta jokin asia jäi kaivelemaan. Missä on se voimalaitos? Myöhemmin selvisi, että Vietasin voimalaitos on louhittu ja rakennettu läheisen vuoren uumeniin. Se kerää vedet sisuksiinsa kahdesta järvialtaasta useita kilometrejä pitkien tunneleiden avulla. Maisemallisesti kelvollinen ratkaisu, vain vesiputous on menetetty. Voimalinjat alkavat siististi vuoren kupeesta. Muistona putouksesta ovat läheisen Naturum Laponia-saamelaisuuskeskuksen seinällä riippuvat historialliset valokuvat.
Vaelluksessa käytimme lumikenkien ohella liukulumikenkiä. Ne ovat kotimaista valmistetta ja itse asiassa hyvin leveät ja kohtalaisen lyhyet sukset, joiden pohjan kolmasosa on kiinteää pitokarvaa. Siteet ovat yksinkertaiset ja kaikkiin tukeviin kenkiin sopivat.
Liukulumikengät ovat hiihtoa harrastavalle ahkiovaeltajalle oivallinen kulkupeli, mutta seurueeseemme kuuluneelle irlantilaiselle siideriomenafarmarille lähes ylipääsemätön ongelma. Ensimmäisiä kertoja suksilla olleelle parempi ratkaisu oli lumikengät, joilla vaihtelevassa maastossa ja syvässä lumessa liikkuen sai vikuroivan ahkion helpommin kuriin.
Sää suosi retkeämme. Edellisten päivien kova tuuli oli pyörittänyt nuoskaa lunta lumipalloiksi, jotka muistuttivat lähinnä isoja kääretorttuja.
Hirven jälkiä oli runsaasti. Olivatkohan naapurimaan hirvet asettuneet tarkoituksella kansallispuistoon suojaan metsästykseltä? Metriseen hankeen pohjia myöten painuneet isot hirvenjäljet saattoivat kieliä painavista mahtisonneista. Samaa merkitsi myös valkoisella hangella reilu hatullinen tuoreita ”luumuja”.
Parin teltassa nukutun yön jälkeen pääsimme ihmisten ilmoille ja saunaan. Suomalainen kiuas antoi löylyä.
Paluumatkalla Luulajajoen varrella ajatukset palasivat voimalaitoksiin. Tässä joessa on viitisentoista suurta voimalaitosta, jota tuottavat neljänneksen maan vesivoimasta ja reilut kymmenen prosenttia koko sähköntuotannosta. Ruotsi näkyy olevan sähkön suurtuottaja ja sieltähän mekin saamme täydennystä kovina pakkastalvina. Kotoiset Kitka- ja Oulankajokemme ovat vähäisiä puroja ja nehän ovatkin onneksi parhaimmillaan vapaina. Länsiserkut tervetuloa vaan tänne katsomaan.
On kai se hyväksyttävä, että Ruotsissa kaikki näyttää olevan paremmin ja isompaa. Ei kyllä pitäisi kadehtia naapuria, mutta kun iski väkisin tuo kateuden piru. Katsotaan nyt vaikka noita hirvenmetsästystorneja. Meidän huojuvat ja tutisevat tornimme on tehty kuivista männyn rangoista. Äveriäs naapurimme on tehnyt ne painekyllästetystä kakkosnelosesta.
