Kuu liukuu
yli pohjoisen maiseman.
Honkien rungot kannattelevat
taivaan kantta
kuin eduskuntatalon
pilarit sen estradin kattoa.
Rakennus hyvin valaistu.
Mutta kuun kalpea valo
levittäytyy pohjoisen
koko vaaramaiseman ylle.
Honkien pilarit erottuvat
jyhkeinä kohti korkeutta.
Kuuset luovat lumelle varjojaan,
joiden piiloon hakeutuvat
pedot ja porot.
Metsän kuningas, Otso-Möttö
nukkuu talviuntaan.
Kuun valo sulkee susien suut,
saa sudet pysymään koloissaan.
Ei näy hukanpolkua
pirtin nurkilla
pihakoiran nuuskittavaksi,
haukuttavaksi.
Maisema pidättää henkeään,
sudenhetkeä ei ole.
On syntymäyö.
Lapsi, viaton, on parkaissut
ensimmäisen parkaisunsa
maailmaan syntyessään.
Vuosisatojen läpi kuuluu
pohjoisen maammon hyrinä
”nun-nun-nuu-u
nun-nun-nuu-uu”,
voimistuu hyräilyksi
”nuku-nuku nurmilintuseni,
väsy-väsy västäräkkiseni”.
Maailmojen äidit ne
laulavat vauvoilleen.
Kaikkein kauimpaa kaikuu
vaimea enkelten kuoro:
”Buer natus in Betlehem,
kust iloitse Jerusalem”.
On Poika syntynyt maailmaan.
Iloitkaa.Ylistäkää.
Pyhä-äiti, neitsyt Maria,
kaikkien äitien äiti,
hymyilee väsyneenä
ja esikoispoikansa
katsoo häntä suurin
ihmettelevin silmin.
Pohjoisen äärillä
räjähtävät revontulet leiskumaan.
Kansanlaulaja veisaa:
”Jouluna Jumala syntyi,
paras Poika pakkasella.
Nousi kuu, yleni päivä,
armas aurinko vavahti.
Tähet taivon tanssaeli.
Otava piti iloa
syntyessä suuren Luojan,
yliarmon auetessa.”
Pilvi kuun yli kulkee,
varjoonsa kaiken sulkee.
Mutta uusi, suuri tähti
taivaalta loistoansa
maahan säkenöi.
Vuosisadoin, tuntematoinkin
värähtää ihmismieli
Joulun ihmeen sanomasta,
puhkee suu laulamaan
”enkeli taivaan” ja
”maa on niin kaunis”.