– Lähes kaikki minun ikäiseni annijokiset ovat nuorina olleet täällä työssä, nostamassa kalaa kuivumaan tai siirtämässä kuivuneita kaloja tähän varastoon, kertoo Jens Pedersen kuusamolaisille kuulijoilleen Varangin vuonon rannalla sijaitsevan Annijoen kylän sataman liepeillä.
Jens Pedersen on vastaanottamassa Kuusamo-seuran järjestämälle Norjan-matkalle osallistuvaa väkeä.
Jens itsekin on vanhaa kuusamolaista sukua. Hänen äitinsä isoisä Sigfrid ”Sihveri” Törmänen saapui isänsä kanssa 1870-luvulla Annijoelle Kirpistön rannalla sijaitsevalta Ellalan tilalta. Kustaa-isä muutti Ruijasta takaisin Kuusamoon saatuaan kotitilansa isännyyden. Sihveri jäi Ruijaan, missä hänen jälkeläisensä muodostavat nykyisin laajan sukukunnan, joka on levinnyt ympäri Norjan.
– Tämä rakennus on kylän osuuskunnan vanha kuivatun kalan varasto. Täältä vuonon rannan ”jälleillä” kuivaneet kalat siirrettiin edelleen satamaan saapuvien kalanostajien aluksiin, jatkaa Jens kertomustaan ja kehottaa rakennuksen sisäpuolelle siirtyneitä kuulijoitaan haistelemaan ilmaa. Runsaan sadan vuoden aikana rakennukseen on pinttynyt kuivan kalan haju. Se pysyy täällä aina, hän havainnollistaa kertomustaan.
Jens Pedersen on nykyisin eläkkeellä Vesisaaren koulun biologian opettajan toimesta. Hän on henkilökohtaisesti kokenut kotikylänsä elämänmuodon suuret muutokset viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana.
Historian ja sukututkimuksen harrastajana hän tuntee myös kotiseutunsa varhaisemmat vaiheet ja on toimittanut äsken ilmestyneen laajan valokuvateoksen kotikylästään. Sitä hän vieraanvaraisena isäntänä jakaa ”Pikku-Kuusamona” tunnetusta Annijoesta kiinnostuneille kuusamolaisille.
Törmäsen suvun kantaisä Sihveri oli ennen ensimmäistä maailmansotaa isäntänä vanhassa talossa, jonka Jens nykyisin omistaa. Kalansaaliista suurin osa tuolloin myytiin pomoreille, Vienanmeren rannalla asuneille venäläisille kauppiaille, jotka laivoillaan saapuivat toukokuun lopulla Norjan rannikolle ostamaan kalaa.
Pomorien kanssa käytiin etupäässä vaihtokauppaa. He toivat ruijalaisille varsinkin Venäjän viljaa, puolentoistasataa kiloa painavia ”mattoja”, kuten näitä suuria jauhosäkkejä nimitettiin. He toivat tälle puuttomalle rannikolle myös puutavaraa, josta suuri osa Ruijan taloista rakennettiin. Meidän vanhan talon hirret ja leveät vuorilaudat ovat venäläistä tuontitavaraa puolentoista vuosisadan takaa, todistaa Jens.
Jens kertoo myös siitä, että rakennuksen alimmat hirret ovat lahonneet ja ne tulee pikaisesti uusia. Siirtyessämme tutkimaan vanhaa taloa tarkemmin Jens saikin hankkeeseensa hyviä neuvoja kuusamolaisseurueen mukana olleelta Arto Veteläiseltä, joka vanhana rakennusalan ammattilaisena kiinnostuneena seurasi Jensin esitystä.
Pomorikaupan loputtua Venäjän vallankumoukseen alkoi Ruijan rannoilla varsinainen rahatalous. Sitä vauhditti myös kalastusvälineiden ja –alusten kehitys. Kaksikymmentäluvulla useimmilla Annijoen kalastajilla oli moottoriveneet.
Kalastus muodosti rannikon suomalaisasukkaiden elämän perustan, kertoi Jens sukunsa tarinaa. Hän korosti, että se saattaisi olla kertomus myös minkä tahansa täkäläisen suomalaissuvun vaiheista.
Kalastusta tärkeällä tavalla suomalaisilla siirtolaisilla täydensi maanviljely, jonka he itse asiassa toivat Ruijaan. Näin tehdessään he samalla vakiinnuttivat pysyvän asutuksen Varangin vuonon pohjoisrannalla.
Ennen suomalaissiirtolaisten tuloa enemmistö alueen kalastajista oli tilapäiskävijöitä. He tulivat Varangille kevättalvisin, kun villakuoreparvet saapuivat rannikolle turskan ja muun kalan paljouden seuraamina. Täällä he kuitenkin viipyivät vain kiivaimman kalastussesongin ja muuttivat syksyn myötä jälleen vakituisille asuinpaikoilleen etelään.
Ruijan karuja rantoja viljelevät suomalaiset siirtolaiset sitä vastoin jäivät paikoilleen ja juurtuivat maahan paljolti samoilla keinoilla kuin vanhoilla asuinpaikoillaan Pohjois-Suomessa. Uudet olosuhteet tosin vaativat menetelmien luovaa soveltamista. Talvirehu karjalle hankittiin tunturien kuruissa virtaavien purojen varsilta. Soilta nostettiin turvetta asuntojen lämmitykseen. Karja käsitti parin lehmän ohella lampaita. Niiden lannalla, kalan perkkeillä ja merilevällä rannikon köyhiä peltomaita saatiin parempaan kasvuun.
Suomalaissiirtolaiset lisääntyivät Varanginvuonon pohjoisrannalla ja 1870-luvulla he olivat selvästi suurin väestöryhmä alueella muodostaen noin 60 prosenttia koko väestöstä. Tämä herätti norjalaisten keskuudessa monenlaisia pelkoja, halua hillitä suomalaisten muuttoa, samoin suoranaista syrjintää heitä kohtaan.
Norjalaisten suomalaisista käyttämä vanha nimitys ”kveeni” muodostui myös haukkumanimeksi. Mahdollisesti juuri tästä johtuen osa Ruijan suomalaisista on karttanut sitä ja haluaa tulla kutsutuksi ”norjan-suomalaisiksi”.
Suhtautuminen kveeni-nimitykseen on jakanut suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä, myös Pedersenin perhettä. Jens, joka näkee kveenit suomalaisista eronneena omana kieli- ja kulttuuriryhmänään kokee kveeniyden myönteisenä asiana. Muutamat hänen vanhemmat veljensä puolestaan tahtovat rakentaa identiteettiään norjan-suomalaisuuden varaan.
Jensin vaimo, miehensä puheita suomeksi tulkannut Leena, joka on syntynyt Suomessa ja tullut avioliiton myötä Annijoelle, täsmentää asiaa ja sanoo itse olevansa ”suomalainen”. Norjassa syntynyttä ja kasvanutta Jensiä hän pitää kveeninä, samoin heidän Norjassa syntyneitä ja kasvaneita yhteisiä lapsiaan.
– Kveeniys on meissä syvemmällä kuin pelkässä kielessä. Se on tulosta sukupolvien yhteiselämästä ja yhteisön muokkaamista tavoista, Jens arveli.
Lapsuudestaan ja nuoruudestaan Jens muistaa hyvin karjanhoidon ja maanviljelyn, jotka tuolloin muodostivat kiinteän osan Magnus ja Helga Pedersenin perheen elämää, kuten asia oli muissakin Annijoen taloissa. Nykyisin lypsykarjaa Annijoella on vain yhdellä suurtilalla, joka toimittaa maidon naapurikunnassa sijaitsevaan meijeriin.
Mutta myös kalastus on viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana muuttunut. Vanhakantaista rannikkokalastusta, johon kiinteästi kuului kyläkunnan piirissä toimiva kalastusosuuskunta, ei enää ole. Harvassa ovat myös turskankuivatukseen käytetyt puiset telineet, ”jällit”. Vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten ne muodostivat kilometrien mittaisia yhtenäisiä rivistöjä koko rannikkoalueella levittäen kaikkialle ympäristöön kalanrasvan äitelää hajua.
Toimintansa on lopettanut myös sataman yhteydessä Annijokisuulla sijaitseva kalatehdas, joka pitkään oli kylän suuri työllistäjä.
Leena ja Jens Pedersen ostivat tyhjilleen jääneen kalatehtaan parikymmentä vuotta sitten ja kunnostivat sen matkailukäyttöön. Eläkepäivinään he ovat kuitenkin luopuneet retkeilymajan pidosta. Nykyisin siitä vastaa Leenan Suomessa syntynyt vanhin poika Ari, jonka asiakaskunta muodostuu valtaosin joelle saapuvista lohenkalastajista. Lohen nousua Annijoessa on viime vuosina helpotettu jyrkimpiä putouksia tasoittamalla ja se on nykyisin Norjan parhaita lohijokia.
Kylässä on vielä kolmetoista ammattikalastajien venettä. Yleensä kalastajat hoitavat yksin automatisoidut aluksensa ja toimittavat saaliinsa Vesisaaren tai Pykeijan vastaanottopisteisiin. He kyllä tulevat hyvin toimeen kalastuksella, eritoten alueelle parikymmentä vuotta sitten levinneen kuningasravun pyynnillä, arvelee Jens. – Taitavat olla miljonäärejä.
Saimme kuitenkin kuulla, ettei kalastus näillä kulmilla enää ole suuri työllistäjä. Valtaosa kaloista pyydetään avomerellä, Norjan aluevesien ulkopuolella toimivilla uivilla kalatehtailla, jotka toimittavat saaliinsa jatkokäsittelyyn halpatyömaihin.
Kuusamolaisvieraat saivat kuulla myös Annijoen sotavuosista saksalaisten 1940-44 valloittamassa kylässä. Moneen muuhun Ruijan kylään verrattuna aika kohteli Annijokea lempeästi. Saksalaiset, jotka perääntyessään tuhosivat järjestelmällisesti koko rannikon täältä länteen, polttivat Annijoella vain kolme taloa ja räjäyttivät joen yli johtavan sillan. Myöskään Itä-Varankiin kohdistuneet liittoutuneiden raskaat lentopommitukset eivät tehneet täällä tuhojaan.
Uuden ajan Norjaan tuomaa vaurautta, joka muualla maassa on silmiinpistävää, ei Varangilta hevin tavoita. Uljaana poikkeuksena on Vesisaaren uusi kirjasto arkkitehtuureineen ja laajoine kirjakokoelmineen.
Pikitie Vesisaaresta Vuoreijaan kaipaa selvästi kunnostusta. Alueen kaupungit Vesisaari ja Vuoreija ovat hiljaisia, kaduilla kulkevasta nuorisosta valtaosa on maahanmuuttajia. Kauppaliikkeissä on vähän asiakkaita, monen liikkeen oveen kiinnitetty lappu kertoo sen lakkauttamisesta. Kaupunkien kahviloissa istuu kuitenkin paljon eläkeläisiä vaihtamassa kuulumisia, nauttien toistensa seurasta ja elämänmenon kiireettömyydestä.
