Meidän toimittajien työtä ohjaavat journalistin ohjeet, joita pitäisi kunnioittaa kuin pyhää sanaa. Sen tietää myös tämän tarinan päähenkilö, Pekka Ervasti, joka kuuluu Suomen tunnetuimpiin toimittajiin.
Kohdan 11. mukaan yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.
Tässä jutussa tekisi mieli todeta, että tuo kohta ei välttämättä toteudu.
Ervasti on nimittäin kirjoittanut eräkirjan, jossa tosi ja tarinat menevät iloisesti sekaisin.
Erä- ja kalajutuilla on tapana muuttua, paisua ja rönsyillä niiden siirtyessä suusta suuhun ja sukupolvelta seuraavalle.
Olen aamun lueskellut otteita Ervastin kirjasta ja ulvonut naurusta. Sen verran hyvin kirjoittaja tavoittaa ne tunteet, jotka jokainen meistä eräharrastajista on kokenut.
Milloin perhovapa katoaa patikan aikana Lapin jänkään. Milloin vaellusmatka osoittautuu kolmeksikymmeneksi kilometriksi suunnitellun kymmenen sijaan. Milloin unelmien taimenjoki on todellisuudessa saavuttamaton liru pusikkokanjonissa.
Nämä kaikki sattuivat omalle kohdalle viime kesänä yhdellä reissulla.
Ervastin kirjan nimi on Paska reissu – mutta tulipahan herkuteltua. Kantava teema on se, että enemmän kuin usein reissuilla jokin menee pieleen. Mutta kun mukaan pakkaa tarpeeksi herkullista evästä, suupielet kääntyvät ylöspäin epäonnenkin hetkellä.
Ollaan Kuusamon ja Taivalkosken rajoilla Kylmäluoman retkeilyalueella. Näissä maisemissa Ervastin eräharrastus alkoi jo kuutisenkymmentä vuotta sitten. Täällä hän ampui ensimmäisen riekkonsa 7-vuotiaana ja tänne sijoittuu suurin osa kirjan tarinoista.
Seurueemme on määrä hiihtää Kolkkojärven laavulle pilkkimään. Ervastin ja reissukaveri Sari Herrasen määränpää on vielä edempänä oleva vanha rintamamiestalo Mäntylä, joka nykyisin toimii autiotupana. Siellä he aikovat lomailla viikon jälleen kerran.
– Se on muuten hieno paikka, mutta siellä kummittelee, hän sanoo.
Keli on teeman mukainen. Räntää sataa naamaan viistossa ja kamppeet alkavat kastua heti lähdössä. Märkä lumi takkaloituu metsäsuksiin ensimmäisen sadan metrin jälkeen.
Pohjiin pitää valella kynttilää, jota Kylmäluoman eräkeskuksen viisas mies on konkaritoimittajan matkaan onneksi pakannut. Muuten selkoseen ei olisi mitään asiaa suksilla.
Eilispäivänä on aurinko on paistanut täydeltä terältä, mutta nyt kun pitäisi hiihtää retkelle, on sää mahdollisimman karmea, tietenkin.
Ervasti noituu vähän väliä.
Kynttilän avulla matka kuitenkin taittuu. Erämies tuntee Kylmäluoman maastot kuin omat taskunsa.
– En vieläkään osaa kaikkia Helsingin keskustan katuja, mutta jos minut pudotettaisiin tänne, tietäisin vartissa missä ollaan, hän kehuu.
Kun ollaan Suomen ehkä tunnetuimman politiikan toimittajan matkassa, on pakko kysellä prognoosia kuntavaaleihin.
Ervasti on tehnyt suurimman osan urastaan eduskunnan käytäviä nuohoten, joten ennuste on varmasti asiantunteva, mutta se hukkuu jonnekin selkosen tuuliin ja suksien suhinaan. Eipä sillä, että täällä kairassa jaksaisi ihan hirveästi vaalituloksia miettiäkään.
Taival jatkuu räntäsade pois lukien mukavasti helppokulkuista kelkkauran pohjaa halki mäntykankaiden ja toinen toistaan seuraavien lampien. Erään lammen kohdalla Ervasti pysähtyy.
– Kirjassa tässä kohtaa meillä kaatuu kanootti. Oikeasti se sattui Kolkolla, mutta siirsin sen tähän. Sinne meni autonavaimia myöten kaikki. Kanootti oli uusi, edellistä kevytrakenteisempi. Sen sai tuosta harjun yli helpommin raahattua. Eihän se ollut käynyt mielessäkään, että se voisi kaatua!
Mikä pahinta, kanootin mukana pohjaan upposi taskumatti.
– Onneksi minulla oli perhohaavi, jonka avulla sain senkin lopulta ongittua. Kyllä sieltä kaikki ylös saatiin.
Vastaavia kompurointeja kirja on täynnä, mutta eivät Ervastilta tarinat lopu nytkään.
Hän kertoo, miten lähelle lapsuuden kesämökkimaisemiin Särkelään jaettiin vielä 1960-luvulla posti hiihtäen ennen kuin tie tuli. Oli melkoinen tapaus, kun Särkelässä nähtiin ensi kertaa helikopteri, jonka rajamiehet olivat saaneet.
Vielä muuan vuosikymmen aiemmin näillä selkosilla oli tosi kyseessä. Ervasti kertoo tarinan puolalaisesta sotavankikarkurista, jonka kaksi paikallista jäljitti ja ampui nuotioon. Vuosia myöhemmin toinen näistä lauloi kaverusten riitaannuttua ja vallesmanni kävi hakemassa puolalaisen luut kairasta.
– Ei siitä koskaan mitään oikeustapausta tullut.
Toinen tarina kertoo Taivalkosken Tyräjärven jäälle jatkosodan aikana pudonneesta lentokoneesta. Kolmas siitä kun Ervasti Nelosen uutisten juttukeikalla Venäjän puolella Paanajärvellä ajoi moottorikelkalla puuhun.
Näitä riittää – ja kyllä ne naurattavat. Osa tarinoista on sattunut Ervastille itselleen, osa muille, osa on kuulopuheita.
– Vaikeinta oli tiivistää omat reissut luettavaan muotoon.
Viitisen kilometriä ja puolitoista tuntia myöhemmin Kolkkojärven laavu siintää edessä. Ervasti haukkuu laavun eriskummalliset rakenteet pystyyn, koska eihän tällaista laavua saa nuotion avulla lämpimäksi millään.
Tarkoitus on alkaa pilkille ja käynnistyy melkoinen sähellys. Missä ovat pilkkitoukat? Ervasti tonkii maastokuvioisen jahtipukunsa taskuja.
– Näissä nykyajan puvuissa on niin paljon taskuja, että eihän näistä mitään löydä.
Järvessä pitäisi olla vauraita ahvenia. Pian Ervastilla nykäisee ja hän huutaa kuin pikkupoika: kala!
Jäälle nousee pieni särki. Ei tässä vaakaräntäsateessa viitsi kauempaa onkia.
On aika siirtyä nokipannukahville. Kyytipoikana on Herrasen leipomia herkullisia korvapuusteja. Ervasti kaivaa taskustaan paksun sikarin, nuoleskelee ja katkaisee sen linkkuveitsen työkalulla ja tuprauttaa henkoset.
– Nyt aletaan päästä eräretkeilyn parhaaseen osaan. Kahvia, sikaria, konjakkia... hän myhäilee.
Ervastin ja Herrasen repussa on kuulemma peltopyypiirasta ja edellisen jahtikauden peuraa. Niitä on illalla mukava nautiskella vuotavakattoisen kummitustalon pahnoilla kamppeita kuivatellessa.