Pääkirjoitus
Kalastuslakia muutettiin viime vuoden keväällä merkittävästi tiukemmaksi monilta osin. Nykyään mökkirantaan nakatussa katiskassakin pitää lukea pyytäjän nimi ja yhteystiedot puhelinnumeroineen ja osoitteineen päivineen, vaikka kalastuksenvalvojaa ei järvellä koskaan olisi nähtykään ja luvat olisi aina maksettu.
Paikallisten kalastusasiantuntijoiden mielestä homma toki toimii esimerkiksi Kitkajärvellä. Siellä kalastajat ovat oppineet merkitsemään verkkonsa lipuilla, jotka moottoriveneillä kulkevat vesilläliikkujat huomaavat. Kuka nyt haluaisikaan veneiden rikkovan kalliita verkkojaan saati aiheuttaa vaaraa muille?
Onko tässä sitten kyse toimivasta lakiuudistuksesta vai terveestä maalaisjärjen käytöstä? Jälkimmäinen on hyvä veikkaus, sillä muilta osin lakiuudistus ei ole purrut. Kalastajat eivät ole olleet halukkaita merkitsemään pyydyksiin yhteystietojaan, eikä ihme. Harvoin niistä tiedoista on kenellekään oikeasti hyötyä ja jos vaikka varas sattuu viemään verkot, jätät samalla käyntikorttisi hänelle.
Rehelliset kalastajat ovat ennen lakiuudistustakin maksaneet kalastuskunnan maksut ja verkkoluvat. Ne, ketkä kalastavat luvitta, jatkavat sitä edelleen.
Luvattomaan kalastukseen ei uudistuksella pystytä puuttumaan. Sen sijaan kalastuslaki kuristaa muutenkin katoamassa olevaa kansanperinnettä. Verkkokalastus on Koillismaalla lähinnä kotitarpeisiin kalastavien mökkiläisten hommaa. Nuorten saaminen harrastuksen jatkajiksi ei takuulla helpotu sillä, että kalastamisesta veivataan entistäkin byrokraattisempaa. Päinvastoin luvallisesta kalastuksesta pitäisi pyrkiä tekemään kaikille avointa ja mahdollisimman helppoa, jottei taito katoa lopullisesti.
Suomen valtio kuitenkin ajattelee, että viimeisetkin maalaisjärjen rippeet ovat kadonneet, ja ainoa vaihtoehto on holhouksen lisääminen. Tästä kertoo erityisesti uudistettu alamittapykälä. Sen mukaan alamittainen kala pitää laittaa takaisin, vaikka se olisi jo nostettaessa kuollut. Viesti on siis se, että kaikki kalastajat ovat lähtökohtaisesti epärehellistä väkeä.