Kantolan ukki tuli veneellä hakemaan meitä kotoa Saarelasta, äitiä ja viittä lasta. Paljon tavaraa ei matkaan otettu. Sinne jäi pihamaalle myös viisas pystykorvamme Toveri. Se oli hengissä vielä seuraavana syksynä evakosta palatessa. Oli syönyt tunkiojätteitä ja asustanut poltetun kodin uunissa.
Mummolassa oli kova tohina, muisteli Veele Saarela, evakkoon lähdettäessä yhdeksän ikäinen poika.
– Pirtissä paistettiin teurastettua karjaa matkaevääksi, mukaan otettiin myös nauriita ja sipulia.
Kantolan pihalle saapui kuorma-auto hakemaan eri puolilta Vuotunkia ja Paanajärveltäkin kerääntyneitä evakkoja. Yön selkään lähdettiin auton lavalla. Sinne jäi koko tyhjenevä kotikylä.
Seitsemänkymmentä vuotta sitten tapahtunutta evakkoretkeään muistelemaan lähtenyt Veele tarkasteli auton ikkunasta Kattilavaaran asutusta Taivalkosken Inkeellä. Siellä oli ensimmäinen pysäkki, missä viivyttiin muutama päivä. Hän yritti tavoittaa nykyisestä Kattilavaaran talorykelmästä tuttuja piirteitä. Metsä ympärillä on niin kasvanut, hän totesi, ehkä nuo ulkorakennukset olivat silloin olemassa.
– Mutta oli täällä tungosta, hän muisteli. Sotilaita ja siviilejä, kaikilla kiire jonnekin. Nukuimme talon pirtissä, ketkä lattialla, ketkä penkeillä ja pöydillä.
Kattilavaaran jälkeen muistiin jääneitä maamerkkejä syyskuussa 1944 tapahtunutta evakkomatkaa mieleen palauttavalle Veelelle olivat Pudasjärven Suojalinna sekä Tuirassa sijainnut Oulun teollisuuskoulu. Siellä hän sai maistaa oikeata limunaatia, harvinaista herkkua niinä aikoina. Oulussa noustiin junaan ja matkustettiin härkävaunussa Oulaisiin.
Pekka Kantolan ja hänen vävynsä Eetu Saarelan perheiden päämääränä oli Oulaisten läntinen naapurikunta Merijärvi. Saareloiden viisilapsisen perheen piti asettua siellä Ojalanperällä sijaitsevaan Metsälän Vienon taloon. Kantolan perhekunnalle oli asuinpaikaksi osoitettu parinsadan metrin päässä sijaitseva Koskelan tila Pyhäjoen rannalla.
Muistoja ja tunnelmia Ojalanperällä
Suoriuduimme Veelen muistikuvien johdattamina Oulaisiin. Ryhdyimme kyselemään siellä Saarelan lasten taannoista opinahjoa, Ojalanperän koulua, jonka tiesimme vuosia sitten lakkautetuksi. Eivät olleet oulaistelaiset selvillä koko Ojalanperän sijainnista; kirpputorikauppias tosin tiesi summittaisen suunnan. Sinne lähdimme ajamaan Pyhäjoen juoksua seuraten.
Uusia ohjeita saatuamme ja hieman harhailtuamme päädyimme aution koulun pihalle. Rapistuneen rakennuksen vahvisti Ojalanperän kouluksi kylätiellä ajellut satunnainen pyöräilijä. Hänen paikallistuntemuksensa ei tosin ollut aivan huippuluokkaa, ja hän ohjasi meidät kylän kanta-asukkaiden pakeille vieressä sijaitsevaan punaiseen tupaan.
Siellä alkoivat asiat selvitä. Ruutupaperille piirtyi hetkessä talon isännän Kari Ojalan luonnostelema seutukunnan kartta. Paikkansa sai neljän kilometrin päässä sijainnut Metsälän Vienon tila, Pikku-Koskela nimeltään, samoin siitä hieman edempänä sijaitseva Koskela Pyhäjoen ylittävän sillan kupeella.
Havaitsimme olevamme aivan Veelen entisellä koulutiellä, jota hän syksyllä 1944 taivalsi vanhemman veljensä Aarnon kanssa joutuen välillä sanaharkkaan paikallisten poikien kanssa.
Kylällä pitkään osuuskaupanhoitajana toiminut Kari Ojala oli tietomies, niin myös hänen vaimonsa Eira. Samaan rinkiin asettui oppaanamme toiminut Mauri Saastamoinen. Hetken kuluttua joukkoon yhtyi vielä taannoiseen kotitaloonsa saunomaan saapunut Karin kaksosveli Kaarlo yhdessä ylivieskalaissyntyisen Maija-vaimonsa kanssa.
Syntyi sekä ruumista että sielua virkistävä juttutuokio kaivosta noudetun kotikaljan ja emännän eteemme taikoman runsaan kahvipöydän ääressä.
Merijärviset isäntämme olivat sikäli nuorta ikäluokkaa, että heillä ei ollut omakohtaisia muistikuvia Kuusamosta saapuneista evakoista. Niitä Veele kuitenkin sai jonkin verran kuulla puhelimessa kaksosveljesten yli 80-vuotiaalta Anna-Liisa -tädiltä.
Saimme tietää että veljesten kotitilalla, Janne ja Katri Ojalan omistamassa Paikan talossa oli ollut kuusamolaisia Törmäsiä evakossa. Ojalanperällä oli kummasteltu kuusamolaisten naisten menoa rankametsään, mitä merijärviset naiset eivät tehneet. Monta muutakin muistoa kuulimme, kuten Merijärven murheenpäivän 27.7.1941, jolloin kolme Ojalaa kaatui merijärvisten miesten ollessa hyökkäyksen kärjessä ylittämässä Pistojokea Uhtuan suunnalla.
Sotamuistot painuivat ajassa vieläkin kauemmas, aina jääkärikapteeni Walleniuksen johtamaan Petsamon-retkeen 1919, johon osallistui Maija Ojalan isä, ylivieskalaisen mahtitalon poika Heino Jaakola.
Matkamme jatkui eteenpäin, Saareloiden ja Kantoloiden varsinaiseen evakkopaikkaan Merijärven Ylipäässä. Poutiaisentien päässä tulimme remontin alla olevaan vanhan maalaistalon pihaan, jossa pääskyset risteilivät ympäri rehtoota.– Veele tarkasteli näkymää ja kertoi muistavansa laudoilla vuoratun talon kaksikerroksisena hirsirakennuksena. – Astuimme pirttiin ja esitimme asiamme isäntäpariskunnalle.
Talon emäntä Aulikki Yppärilä kertoi olevansa Poutiaisen talon tytär. Hän oli syntynyt 1941. Isä oli kaatunut sodassa Pistojoella samana vuonna. Äiti oli leskenä yksin kasvattanut seitsemän lapsen sisarussarjan. Naapuritalossa Pikku-Koskelassa, joka näkyi pirtin ikkunasta parin sadan metrin päässä, oli sodan aikana kahden veljensä kanssa asunut Metsälän Vieno, tuolloin vielä tyttöihmisenä. Avioituneena hänet ja koko talo tunnettiin myöhemmin miehen sukunimellä Ylitalo. Saarelan perhettä emäntä ei muistanut. Hän oli kuitenkin saanut tietää, että toisessa naapuritalossa oli ollut Palosaaren evakkoperhe Kuusamosta. Kotivävynä taloon tulleen aviomiehen Heikki Yppärilän lapsuudenkodissa puolestaan oli ollut kuusamolainen Säkkisen perhe.
Veele katseli Poutiaisen pirtin ikkunasta lapsuutensa evakkotaloa. Yhdessä muiden poikien kanssa hän muisti jahdanneensa ympäröiviltä viljelyksiltä peltopyitä. Niitä oli ennen ollut paljon, mutta nykyisin ne ovat hävinneet, saimme tietää.
Metsälän navetassa olivat Saarelan lehmät ja hevonen yhdessä talon oman karjan kanssa. Veele muisti myös perheensä oman pienikokoisen venäläisen sotasaalishevosen, Ökä -nimisen orlovilaisen. Sen selkään hän oli evakkotalon pihalla kiivennyt lähteäkseen ratsastamaan. Tuolloin Aarno-veli ja hänen kanssaan ollut paikallinen poika, jotka molemmat halusivat ratsastaa, olivat suistaneet hänet alas hevosen selästä. Veele loukkasi tällöin päänsä kiveen, mistä seuraamuksena oli pitkään kestänyt päänsärky ja haavakuume.
Kuulimme Ylitalon Vienon kuolleen kahdeksan vuotta sitten ja hänen miehensä pari vuotta myöhemmin.
– Nykyisin talossa ei asu ketään vakituisesti. Lapset käyvät siellä joskus kesäisin, kertoi Yppärilän pariskunta.
Matkamme jatkui Kantolan perheen evakkopaikkaan Koskelaan, Pyhäjoen eteläpuolelle johtavan sillan kupeessa. Siinä oli aikanaan Veelen hyvin muistama renkkusilta, jota pitkin Koskelan ravakka isäntä muinoin karautteli hevosellaan. Joen yli oli rakennettu uusi silta betonista. Myös Koskelan päärakennus oli saanut väistyä uuden talon tieltä. Sitä paitsi olimme saaneet kuulla, että taloa, jota Kantolan Pekan perhekunta hetken asutti 1944, isännöi nyt Karjalasta muuttanut väki. Heillä tuskin on tietoa talon varhaisemmista vaiheista, meitä oli valistettu. Kaksi vanhaa pohjalaista hirsiaittaa pihapiirissä kuitenkin vielä muistutti vanhoista ajoista
Jätimme Merijärven muistoihimme ja suuntasimme kohti Haapajärven Kuonan kylää, minne Kantolan ja Saarelan perheet siirtyivät kevätpuolella 1945 viljelemään vuokralaisina valtion heille osoittamaa maatilaa. Ajoimme toistasataa kilometriä itään, Ylivieskan ja Nivalan kautta Haapajärvelle ja saavuimme Kalajoen latvavesillä sijaitsevaan Kuonan kylään.
Kuonan kylän viljavilla pelloilla
Saatuamme välillä hyviä neuvoja kesäpäivästä pihamaallaan nauttivalta pariskunnalta jatkoimme matkaamme ja ylitimme runsaan parinkymmenen hehtaarin viljelysmaat. Pian törmäsimme vähäiseen saviojaan, jota arvelimme Kuonanojaksi ja sen rantamilla sijaitsevaa asutusta Piilolaksi, missä Kantolat ja Saarelat olivat asuneet kesän 1945.
Sieltä oli Suomen valtio hankkinut Karjalan evakkoja varten tilan. Näille viljaville mutta hallanaroille pelloille asettuivat kuusamolaiset ennen Karjalan evakoiden tuloa. Asuttavakseen he saivat kahdesta Kuonanojan varressa sijaitsevasta suurenpuoleisesta rakennuksesta toisen.
– Molemmat perhekunnat mahtuivat siihen asumaan, muuttunutta maisemaa tarkasteleva, Veele muisti.
Pysäköimme auton ojan varrella sijaitsevan vankan maatilan pihalle ja astuimme sisään Kauko Raappanan ja hänen Sirpa-rouvansa pirttiin. Saimme tietää olevamme aivan oikeassa paikassa, Kuonan kylän Piilolassa. Tätä nimeä asutuksesta on käytetty muistona venäläisiä kasakoita ison vihan aikana paikalle paenneista piilopirttien asukkaista.
Talon isäntä oli Veeleä vuotta vanhempi. Hän kertoi muistavansa aiemmin kirkkoherra Heikinheimon viljelyksessä olleella Haapajärven seurakunnan tilalla asuneet Kantolan ukin ja mummin. Erityisesti oli hänen mieleensä jäänyt laajamittainen sipulinviljely, johon nämä olivat ryhtyneet Piilolaan saavuttuaan. Veele vahvisti Kanto-Pekan kiinnostuksen sipulinviljelyyn ja kertoi tämän jopa kehittäneen uusia sipulilajikkeita ja harrastaneen tuholaisten torjuntaa formaliinilla.
Kauko Raappana muisteli Kantolan kuusamolaisten evakkopoikien olleen häntä niin paljon vanhempia, etteivät nämä tulleet hänelle tutuiksi.
Keskustelun jatkuessa isännän mieleen palautui myös Saarelan perhe. Yksi erityinen tilanne Saarelan pojista Aarnosta ja Auliksesta oli painunut muistiin: Holmströmin Väinö, isokokoinen poika Västingin tilalta, kiusoitteli Aulista ”isä-ukiksi”, koska tämä olemukseltaan muistutti vantteraa Eetu-isäänsä. Hän kertoi tällöin saaneensa Aarnolta repusta päähänsä ryhtyessään isompien poikien yllyttämänä nimittelemään Aulista.
Lapsetkin oli Piilolassa tiukasti valjastettu maatöihin, muisteli Veele, kastelemaan kessumaita tai täyttämään muita velvollisuuksia. Heinäntekokin saattoi kehittyä kilpailuksi Kantolaisten ja Saarelaisten välillä.
– Sota-aikana oli opittu kovaan työhön, Veele arvioi ajan henkeä.
Veelen mieleen jäi erityisesti evakkoajan viimeinen ilta Piilolassa. Tuolloin hän oli mennyt yhdessä Västingissä asuneen naapurin pojan ja erään paikallisen tytön kanssa tapaamaan kaverikseen saamaansa ikäistään tyttöä, Ruhalan nättiä Saimia. Isä oli määrännyt hänet ajamaan karjaa Kuonan asemalle, mutta pojan mielestä tytön hyvästeleminen oli tuossa tilanteessa tärkeämpää. – Myös Kauko Raappana muisti Saimin, kahden lapsen äidin, joka asui pitkään Ruotsissa ja oli kuollut joitakin vuosia sitten.
Piilolassa viljeltiin sodan aikana kessua joka talossa, muisteli Veele. Hänen mieleensä jäi myös heidän oma vehnän viljelynsä. Sitä ei Kuonan kylässä yleensä harrastettu. Erityisen tarkasti hän muisti sen, että pellolta hieman etuajassa korjattu vehnä oli väriltään tavallista tummempaa. Hyvältä siitä leivottu pulla kuitenkin maistui kotiin palattua.
– Viljavuuden vuoksi Kantolan ukki kuvasikin Piilolaa myöhemmin ”mustan mullan maana” , kertaili Veele omia muistojaan.
Syksyllä 1945 Vuotunkiin saapuneilla Saarelan ja Kantolan perheillä oli vehnän lisäksi mukanaan muitakin Piilolan peltojen antimia, perunaa ja viljaa sekä karjan rehua, jotka auttoivat poltettuihin kotitaloihin palaavia evakkoja elämisen alkuun.
Useimmat Kuusamon evakot palasivat kotiin keväällä 1945. Saarelan ja Kantolan perheiden tavallista myöhäisemmän paluun syynä oli tarve korjata sato vuokrapelloilta. Saareloiden onneksi samaa taloutta asunut Eemi-setä oli sitä paitsi ehtinyt kesän aikana rakentamaan itselleen oman asumuksen. Näin he saivat väliaikaisesti käyttöönsä sedältä vapautuneen Paanasen talon heti evakosta palattuaan, talven jo painaessa päälle.
KS Fakta
