Suomalaisessa julkisuudessa kaupungistuminen ja väestönkeskitys etenkin suuriin kaupunkeihin esitetään tällä erää lähes poikkeuksetta positiivisena, tarpeellisena, ja kirjoittajasta riippuen jopa välttämättömänä kehityskulkuna. Usein viitataan ”yleismaailmalliseen trendiin”, jossa kaupungistuminen etenee voimakkaana ilmiönä.
Tosiasiassa ylivoimainen osa maailman kaupungistumisesta tapahtuu nykyisin kehitysmaissa, joissa maaseudulla asuvien on pakkomuutettava suurten kaupunkien laidoille slummeihin ylikansoittumisen, ilmastonmuutoksen ja maaseudulta puuttuvan alkeellisenkin infrastruktuurin takia. Kysyä sopii, missä määrin em. seikat pätevät Suomen tilanteeseen.
Samoin julkisuudessa esitetään, että Euroopan tasolla Suomi olisi vielä kaupungistumisen takapajula. Näin, vaikka tosiasiassa Suomi on eurooppalaisessa vertailussa samoilla tasoilla tai kaupungistuneempi väestöltään kuin monet muut maat ( Ruotsi 85 %, Suomi 84 %, Saksa 74 %, Espanja 77 %, Italia 68 %).
Kulttuurifilosofi Oswald Spengler esitti jo 1920-luvulla pääteoksessaan ”Länsimaiden perikato” kulttuurien perikadon ja lopun merkeiksi mm. kaupungistumisen, yltiöpäisen individualismin, syntyvyyden alenemisen, suurten kaupunkien samankaltaistumisen, ammattiarmeijat, maaseudun halveksunnan sekä uskonnottomuuden lisääntymisen.
Suomessa nyt vallan saanut helsinkiläinen keskushallinto ja sitä myötäilevät puolueet ovat markkinoineet ja määränneet toteutettavaksi ideologian, jonka mukaan pääkaupunkiseutua on kasvatettava kaiken kustannuksella. Maakuntien keskuskaupunkien ja etenkin yliopistokaupunkien on lupa tulla sekundäärikeskuksiksi, joihin sallitaan jonkin verran tulla Helsingistä johdettua hyvää: korkeampia oppilaitoksia, sairaaloita, alemman tason hallintoa.
Uusimpana asiana on alkaa lakkauttaa pienemmiltä paikkakunnilta myös perustasoon kuuluvia väestön palveluita: perustavanlaatuista ammatillista koulutusta, terveydenhoitoa, postinkulkua, eri viranomaispalveluja. Näin väestöä ohjataan muuttamaan suuriin keskuksiin.
Pienillä kaupungeilla ja maaseudulla on välttämättömän pahan rooli. Niille ei tarjota yhteisen kansamme tuottamia resursseja, vaan niitä pyritään siis edelleen supistamaan muka tarpeellisen kehityksen nimissä. Pienemmille kaupungeille sallitaan oma roolinsa siinä tapauksessa, että niissä on yksityisesti kustannettua teollista toimintaa, joka tuottavuutensa kautta palvelee myös suuria paikkakuntia (esimerkkeinä Uusikaupunki, Raahe, Äänekoski).
Vallitseva keskittymisen suosiminen on yllättävää siinä mielessä, että tällä hetkellä väestöllä olisi selvästi paremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa asua hieman etäämmällä suurista keskuksista, vaikkapa lähellä luontoa. Tämä mm. edistyneen ja yhä halvemmaksi käyneen tietotekniikan sekä monipuolisten energiantuotantomuotojen johdosta.
Suomessa kaupunkeihin muutto julkisuudessa esitetyssä määrin (vuoteen 2030 mennessä 500 000 - 600 000 ihmistä) edellyttää valtiovallan taholta voimakasta keskittämistä sekä tuen tarjontaa pääkaupunkiseudulle ja maakuntakeskuskaupungeille. Se tuen tarjonta on kyllä hyvässä vauhdissaan. Myös keskuskaupungeissa asuvat maakuntien eri hallintojohtajat edistävät motivoituneesti omien asuinpaikkakuntiensa kehitystä. Muusta liiemmin välittämättä.
