Pääkirjoitus
Kuoleman radaksi kutsuttu Kenttäradan puolalaisuhrit saivat muistomerkin Taivalkosken Isokumpuun. Saksalaiset rakennuttivat radan pakkotyöllä jatkosodan aikaan vuosina 1942-1944.
Rataa rakensivat venäläiset sotavangit, rangaistusvangit sekä eri maista tuodut pakkotyöläiset, joista suurin osa oli puolalaisia. Puolalaisia oli radan kolmesta tuhannesta vangista noin 400.
Muistomerkin paljastustilaisuuteen osallistui arvovaltainen delegaatio Puolasta, johon kuului edustaja Puolan suurlähetystöstä sekä puolalaisten veteraanien ja sorrettujen asioita hoitavan viraston ylin johto (KS 1.10). Jo se, että Puolassa ylipäänsä on tällainen virasto, osoittaa että maa ei halua unohtaa kipeää historiaansa toisen maailmansodan ajalta. Hienoa, että taivalkoskelaiset olivat aktiivisia muistomerkin saamiseksi.
Koillismaan kansalla riitti ihmeteltävää, kun kenttäradan rakentajat yllättäen ilmaantuivat näihin maisemiin. Vankien kohtelu oli julmaa ja epäinhimillistä, minkä paikalliset joutuivat todistamaan. Suurin osa vangeista menehtyi ja sai viimeisen leposijansa ratatyömaan penkassa tai lähimetsässä. Hyrynsalmelta Kuusamoon kulkeneen 178 kilometriä pitkän radan linjaus on edelleen nähtävissä maastossa.
Muun muassa Kalle Päätalo kuvaa vankityömaan karua arkea, joka herätti taivalkoskelaisissa pelkoa ja ihmetystä. Noin kymmenen vuotta sitten ilmestyi suomeksi puolalaisen sotavangin Josef Molkan teos ”Sota minun muistoissani”. Se on tiettävästi ainoa vangin näkökulmasta kirjoitettu kuvaus kenttäradan rakentamisesta.
Kenttäradan historian muistaminen on tärkeää, jotta vastaava ei koskaan enää toistuisi. Muistaminen on osa yleissivistystä. Historiasta voi oppia senkin, että viha nousee liekkeihin hetkessä, mutta rauhan rakentaminen kestää sukupolvia.
Vaikka kenttäradan historia on surullinen, löytyy tarinoissa valonpilkahduksiakin. Mainittu Josef Molka pääsi ratatyömaan ankeasta arjesta Inkeelle Ronkaisen taloon tekemään ompelutöitä radan rakentajille. Hän selvisi ja pääsi sodan jälkeen palaamaan Puolaan.