Suomen tapahtumia vuonna 1918 on monin tavoin muistettu valtakunnan tiedotusvälineissä: Juuri itsenäistynyt valtio ajautui sisällissotaan, eroaminen Venäjästä aiheutti monta pulmaa, samoin Saksan sotavoimien saapuminen maahan.
Ongelmia ja epävarmuutta Suomella riitti vuonna 1918 vaikka muille jakaa.
Silti suomalaisilla oli puhtia lähteä vielä ase kädessä lunastamaan idässä asuvia vienalaisia veljiä vapaiksi Venäjän vallasta.
Itsenäistymisen sivujuonteena käydyt suomalaisten rajantakaiset heimosodat on historiankirjoituksessamme tulkittu eri aikoina eri tavoin. Ennen toista maailmansotaa niiden ympärille luotiin lähinnä sankarillista hohdetta. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä ne mielellään aktiivisesti unohdettiin tulenarkoina ”neuvostovastaisina” aiheina.
Jouko Vahtola julkaisi heimosodista kolmekymmentä vuotta sitten perusteoksen, jossa Suomen valkoisten heimosotureiden retket Vienaan tulivat varsin yksityiskohtaisesti selvitetyiksi.
Varsinainen vienalainen näkökulma heimosotiin ja Venäjän vallankumouksen jälkeiseen aikaan Vienassa yleisemminkin, on kuitenkin jäänyt suurelta osin selvittämättä.
Pekka Vaara, nivalalaislähtöinen mutta vienalaista sukua oleva historiantutkija ja Vienan asioiden harrastaja, on ottanut täyttääkseen tämän aukon. Teoksessaan ”Viena 1918” hän on hyödyntänyt miltei kokonaisuudessaan Suomessa aiheesta julkaistun kirjallisuuden ja täydentänyt kuvaa siitä myös muissa maissa julkaistuilla tutkimuksilla.
Kirjoittaja on sukutaustaltaan Uhtuan Andronoffeja, jotka eräänä seudun varakkaimmista kauppiassuvuista kohtasivat ankarina Venäjän vallankumouksen kirot sekä kotiseudullaan Vienassa että myöhemmin pakolaisina Suomessa. Täten hänellä on ollut käytettävissään myös suvussa kulkeutunutta muistitietoa aikakaudesta.
Vaikka teosta ei voi pitää tuntemattomaksi jäänyttä arkistomateriaalia sisältävänä perustutkimuksena, se on lajissaan poikkeuksellisen ansiokas. Se on avaus Vienan Karjalan kohtalon vuoteen, jonka aikana määräytyi alueen ja sen väestön tulevaisuus nykypäivään saakka.
Tekijä avaa lukijoidensa eteen vienalaisten suhteet sekä Suomeen että Venäjään, samoin alueella vuonna 1918 isännöineeseen brittiläiseen maailmanvaltaan ja tapahtumien merkittävänä taustavoimana häärineeseen Saksaan.
Teoksessa Vaara etenee tiukan aikasidonnaisesti. Hän käsittelee kertomuksessaan vuoden kuukaudet peräkkäin pyrkien tuomaan esille historiallisiin tapahtumiin vaikuttaneiden keskeisten voimien dynamiikan.
Tapahtumien ytimessä olivat vienalaiset miehet, joista monet palvelivat Venäjän armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa. He olivat sotakokemusta hankkineita veteraaneja, joista monet olivat kehittyneet saksalaisvastaisiksi ja imeneet rintamalla itseensä vallankumouksellisia aatteita.
Valtakunnan luhistuessa Venäjälle tappiollisen sodan myötä eniten suosiota heidän keskuudessaan saavutti niin sanotun Sosialistivallankumouksellisen vasemmiston sanoma kansojen itsemääräämisoikeudesta.
Palattuaan sodasta koti-Vienaan alkuvuodesta 1918 vienalaiset sotaveteraanit perustivat ”Karjalan otrjadin” ryhtyen ajamaan itsenäisen Vienan asiaa. Kun brittiarmeija toukokuussa saapui Vienaan, he liittyivät siihen omana joukko-osastonaan ja ryhtyivät brittiarmeijaan tukeutuen edistämään ohjelmaansa.
Ensi töikseen tämä ”Karjalan rykmentti” karkotti maasta vienalaisten vieroksumat suomalaiset heimosoturit, everstiluutnantti Malmin ja kapteeni Kuisman johtamat suomalaiset valkoiset.
Johtohahmoksi Karjalan rykmentissä nousi majurin arvon brittiarmeijassa saanut kivijärveläinen Riiko Lesonen. Hän oli taistellut ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisia vastaan Baltiassa ja edennyt aliupseeriksi. Hänen johdollaan karjalaiset pyrkivät britteihin tukeutuen itsenäisyyteen sekä aseellisin että viime vaiheessa myös diplomaattisin keinoin.
Vaara käsittelee teoksessaan tapahtumia myös Kuusamon vastaisella rajalla Vienan pohjoisosassa. Esinäytökseksi täällä Kantalahden suunnalla muodostui Iivo Ahavan ja Eino Pekkalan johtaman suomalaisen ”Punaisen retkikunnan” välienselvittely jääkäriluutnantti K.M. Walleniuksen joukkoja vastaan maalis-huhtikuulla 1918.
Punaisen retkikunnan pyrkimyksenä oli muodostaa Suomeen pohjoinen rintama helpottamaan punaisten tukalaksi käyvää tilannetta sisällissodan päärintamalla Etelä-Suomessa.
Suomen rajalla käytyjen sekavien taistelujen päätyttyä retkikunta perääntyi kevään tullessa Muurmannin radalle. Siellä se havaitsi menettäneensä Saksan kanssa rauhan solmineiden Venäjän bolshevikkien tuen. Nälkää näkevät, tautien vaivaamat suomalaiset punaiset olivat tuolloin pakotettuja ryhtymään brittien palkkasotureiksi ”Muurmannin suomalaisessa legioonassa”.
Heidänkin tehtävänä oli vartioida rajaa saksalaisten ja valkoisten suomalaisten mahdollisen valloitusyrityksen varalta.
Wallenius joutui Pohjois-Vienassa kokemaan samat vaikeudet kuin Malm ja Kuisma etelämpänä. Suomalaisiin heimosotureihin epäluuloisesti suhtautuvat vienalaiset olivat nihkeitä liittymään heihin, saati hyväksymään suunnitelmia Vienan liittämisestä Suomeen.
Teoksessaan Pekka Vaara esittää - mielestäni aivan oikein - Vienan vuoden 1918 suurena vedenjakajana. Sen aikana muodostuivat perusasetelmat tulevalle kehitykselle.
Ennen brittien poistumista alueelta kansallismieliset karjalaiset pitivät helmikuussa 1919 Vienan Kemissä kokouksen, jossa valmisteltiin itsenäisyyttä järjestämällä alueelle siviilihallintoa. Sisäisesti hajanaisen Vienan itsenäisyys ei kuitenkaan saanut oikein kenenkään hyväksymistä, ei valtiovaltaa Venäjällä pitäneiden bolsevikkien, mutta ei varsinkaan Venäjän valkoisten, jotka estivät brittien elintarvikkeiden viennin vienalaiskyliin pitäen näin väestöä nälässä.
Pyrkimykset itsenäisen Vienan sosiaalisen ja poliittisen yhtenäisyyden luomiseen kariutuivat tässä tilanteessa viimeistään ”leipäpolitiikkaan”, polttavaan tarpeeseen estää väestön suoranainen nälkäkuolema.
Suursodan jälkeisen Euroopan suurvaltapoliittiset realiteetit - Saksan täydellinen tappio sodassa ja Englannin mielenkiinnon loppuminen tässä maankolkassa - avasivat pian bolsevikeille tilaisuuden ottaa Viena entistäkin tiukempaan otteeseen. Vienalaiset kykenivät kuitenkin vielä 1920 saamaan aikaan keskinäisen sovinnon ja perustamaan Uhtuan maakuntapäivillä ”Karjalan väliaikaisen hallituksen”. Mutta bolsevikkien onnistui lopullisesti sammuttaa itsenäisyyshaaveet 1921-22 kansannousussa, jonka epäonnistumista seurasi väestön joukkopako Suomeen.
Pekka Vaaran kertomus vuoden 1918 Vienasta on hyvin perusteltu - ja ehkä myös opettavainen - tarina pienen ja hajanaisen, vailla kiinteitä poliittisia rakenteita olevan kansan mahdollisuuksista rakentaa omaa tulevaisuuttaan maailman myrskyissä.
