Suomen sotahistoria muistaa hyvin talvi- ja jatkosodan, mutta Lapin sota tuntuu jääneen unohduksiin, vaikka se käytiin kokonaan Suomen omalla maaperällä ja tietyllä tavalla siinä oli voimakkaamminkin mukana itsenäisyytemme säilyttäminen. Lapin sodan myötä Neuvostoliiton joukot pääsivät etenemään syvälle Suomen alueella ja miehittivät joksikin aikaa muun muassa Kuusamon ja pohjoisimman Suomen.
Saksan joukkoja vastaan käytiin alkuun ”herrasmies”-sotaa, joka muuttui Tornion maihinnousun myötä todelliseksi sodaksi. Viimeiset taistelut käytiin Käsivarren alueella ja kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo pystyi 27.4.1944 klo 13.30 ilmoittamaan ylipäällikkö Mannerheimille täyttäneensä saamansa tehtävän saksalaisten sotavoiminen karkoittamisesta maastamme.
Suomelle tehtävä ei ollut helppo. Neuvostoliiton kanssa sovittujen rauhanehtojen mukaan Suomen armeija piti palauttaa rauhanaikaiseen valmiuteen eli rintamakokemusta saaneet miehet kotiutettiin kesken Lapin sodan. Sotaa jatkettiin asevelvollisten voimin, mikä antoikin sodalle yhden lisänimen: Lasten ristiretki. Noin 600 nuorukaista kävi Käsivarren alueella asemasotaa liki puolen vuoden ajan.
Suomalaisten hyökkäys pysähtyi saksalaisten vahvaan Sturmbockin linnoitukseen Kilpisjärven eteläpuolella. Periaatteessa suomalaiset olisivat voineet yrittää valloitusta voimakkaalla tykistö- ja ilmatuella, mutta tappiot olisivat olleet joka tapauksessa suuret. Saksalaiset poistuivat Kilpisjärveltä sitten omia aikojaan.
Mika Kulju on selvittänyt Lapin sotatoimien ohella, mitä maailmassa samaan aikaan tapahtui. Lisäksi mukaan on kytketty Suomessa samaan aikaan olleen valvontakomission toiminta. Suomen ja maailman tilanne olikin sellainen, ettei Lapin tilanteella juuri haluttu venettä keikuttaa. Suomalainen yhteiskunta rakentui kohti rauhaa sodan voittajien tiukassa valvonnassa. Vieläkään ei kuitenkaan Lapin sodan tapahtumiin ole syvennetty samalla innolla kuin talvi- ja jatkosotaan, ei Lapin sodasta ole esimerkiksi ainuttakaan elokuvaa tai kirjallista menestysromaania. Yhtä unohdettu, ehkä unohdetumpi on myös Suomen alueella, Petsamossa, saksalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä käydyt taistelut. Petsamon ja Kirkkoniemen taistelut olivat kuitenkin myös yhdet maailmansodan voimakkaimmista.
Kulju tuo esille mielenkiintoisen näkemyksen. Suomalaisia sotapäiväkirjoja on totuttu pitämään luotettavina lähteinä. Lapin sodan osalta ei Kuljun mukaan näin kuitenkaan ole. Taustalla on ehkä se, että sotapäiväkirjojen pelättiin joutuvan valvontakomission käsiin ja siksi taistelut ja tapahtumat esitettiin hieman siloteltuina ja suomalaisten silloisen ”yleisten” tarpeiden mukaisina.
Yksi kysymys on esimerkiksi mitä tapahtui niille kahdelle saksalaisten Junkers 87 Stuka -syöksypommittajalle, jotka on merkitty Suomen ilmavoimien historiaan sodan viimeisinä ilmavoittoina lokakuun 3. päivä 1944 Kemin ja Rovaniemen välimaastossa. Saksalaiset päiväkirjat eivät menetystä tunne, eikä koneiden hylkyjä myöskään ole löydetty. Saksalaisten mukaan kyseiset koneet kaarsivat pois, kuten myös suomalaiset, eikä mitään ilmataistelua ollut.
Ruotsalaisten panos Lapin sodassa oli myös aiemmin kerrottua vahvempi. Ruotsin armeija jopa huolsi suomalaisjoukkoja ja välitti tiedustelutietoa. Ruotsi seurasi hyvin tarkasti sodan etenemistä rajajoen toiselta puolen. Ruotsilla oli jopa tärkeä rooli sodan päättäneessä Suomen sotalipun nostossa kolmen valtakunnan rajapyykillä. Suomalaisten varmistuksesta huolimatta Mallalla oli saksalaisten joukkoja, jotka olisivat voineet aloittaa tulitaistelun. Paikalle saapui kuitenkin ruotsalaisupseeri, joka toimi erotuomarina ja seremonia voitiin pitää. Rajapyykillä saksalaisupseeri kertoikin joukkojensa jättävän Suomen maaperän 25.-26. huhtikuuta välisenä yönä.
Risto Pikkupeura
