Yksi soittelija kertoi, että ev.lut. kirkosta erotaan, koska se on niin kankea ja vanhoillinen. Kirkkoa on moitittu vanhoilliseksi melkein yhtä pitkään, kun se on ollut olemassa. Syytös on melkoisen hyödytön, jos ei mainita, mihin verrattuna kirkko on vanhoillinen. Jos sanotaan, että ev.lut. kirkko on vanhoillisempi kuin toiset kirkot, niin se ei pidä paikkaansa. Ei se myöskään ole toisia kirkkoja kankeampi, pikemminkin päinvastoin. Jos taasen sanotaan että kirkko on vanhoillisempi ja kankeampi kuin muut uskonnolliset yhteisöt, niin sekin on vain osatotuus. Jos kirkkokunnat ja kristilliset yhteisöt pantaisiin jonkunlaiseen vanhoillisuusjärjestykseen, niin taitaisimme olla siellä keskivaiheilla.
Jos taasen, vanhoillisuudella tarkoitetaan suhdetta maalliseen yhteiskuntaan, niin se kyllä pitää paikkansa, ja sen tuleekin pitää paikkansa. Kirkko ei voi eikä saa samaistua maalliseen yhteiskuntaan, sillä silloin se lakkaa olemasta kirkko. Kirkon tehtävä on säilyttää ja julistaa yli 2000 vuotta vanhaa sanomaa. Mikäli kirkko lakkaa julistamasta sanoin ja teoin evankeliumia synnin ja kuoleman voittamisesta, se tekee itsemurhan. Ongelma on siinä, että tämän ajan maallinen yhteiskunta on häivyttänyt sanavarastostaan käsitteen synti.
Kirkosta eroaminen on tietysti kirkolle ongelma, eikä pieni ongelma olekaan. Se panee kirkon päättäjät peilin eteen ja kovaan itsetutkisteluun. Eromissyyt eivät liity niinkään kirkon vanhoillisuuteen, vaan myös siihen, että joidenkin mukaan kirkko on liikaakin mukautunut maalliseen yhteiskuntaan. Kun entinen sisäministeri Päivi Räsänen paukutteli tulemaan, että homous on syntiä, niin kirkosta lähdettiin joukolla, vaikka kirkko itse ei ollut inahtanutkaan asiasta mitään. Kun arkkipiispa Mäkinen julkisesti riemuitsi siitä, että tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin, niin jälleen kirkon ovet paukkuivat. Nyt lähtivät kirkon vanhoillisimmat jäsenet, vaikka arkkipiispan kanta ei ollutkaan itse kirkon kanta.
Kirkosta eroaminen heijastelee yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. Muotiin ovat tulleet itsekkäät ja kovat arvot. Tämä kuvastuu monin tavoin. Ihmiset tahtovat selviytyä mahdollisimman vähin kustannuksin ja vaivoin ja elää itselleen. Pääasia on, että minulla menee hyvin, minulle ei kuulu toisten asiat, kukin huolehtikoot itsestään. Kun yhteiskunta nyt riisuu erilaisia palveluja, syntyy kova parku. Sehän on pois meidän rakkaasta kukkarostamme. Ja kun pakolaisia kolkuttelee rajoillamme, ihmisistä tuleekin yhtä äkkiä kauhean isänmaallisia, vaikka he eivät oman maan köyhistä välitä yhtään sen enempää.
Kukaan ihminen ei tietystikään myönnä olevansa itsekäs, muissa hän sen ominaisuuden kyllä havaitsee, mutta ei tietystikään itsessään. Siksi itsekkyys puetaan miellyttävään kaapuun. Mistä minä tiedän, minne ne rahat menevät, jos toisille annan? Eihän minun kirkolle kannata veroa maksaa, kun en kirkosta mitään hyödykään. Kun verot ja hinnat muutoinkin nousevat, jostakin on vähennettävä. Minä olen huomannut yhteiskunnan arvojen kovenemisen jokavuotisessa yhteisvastuukeräyksessä. Mitä vauraampi antaja, sitä haluttomampi on uhraamaan mitään. Keräyslipas täyttyy muutaman sentin kolikoista, kun se ennen kahisi 10 ja 20 €:n seteleitä.
Sitä paitsi, miksi kirkkoon kuulua, kun kirkko palvelee kuitenkin kaikkia. Ei kirkko voi erotella, vaan se auttaa kaikkia hädän alaisia. Ay-liike palvele vain jäseniään, mutta kirkko palvelee kaikkia. Surkean vanhoillinenhan sellainen yhteisö on. Kirkon pitäisi huutaa ilmeisesti ahneena sutena muiden susien kuorossa. Silloin se olisi kyllin muodin mukainen ja virtaviivainen. Sitä se vain ei voi tehdä.
Mutta jos olet huolissasi kirkossa, älä kysy, mitä se voi tehdä hyväksesi, vaan kysy, mitä minä voin tehdä sen hyväksi. Tervetuloa seurakunnan ja kirkon toimintaan ja siten muuttamaan sitä, sillä me, kirkon jäsenet, muodostamme kirkon.
Ja jottei epäselvyyksiä synny, niin vakuutan, että tämä ei ole kirkon eikä edes Kuusamon seurakunnan kanta, vaan minun.