Vaikka Kuusamon Suonnansaaressa syntynyt Reino Aleksanteri oli monena mies eläessään (toimittaja, kirjailija, kirjakauppias), voidaan jälkiviisastellen ajatella hänen olleen yksi ja sama Kitkalainen niin lapsuudessa, mieskuntoisena, kuin ikämiehenä. Isän elämänpiiriin kuuluivat luonto, kirjat ja lehtityö, sekä perhe ja ystävät.
Jo vauvana Reino tuli luonnonystäväksi: Kitkan laineet liplattivat hänet uneen kun äiti Maria veneillen kävi saaresta lypsyreissuilla mantereella. Ei jättänyt vauvaa isä-Aukustin tai 7-vuotiaan isoveli-Eelin hoitoon.
Viimeiselle matkalle Reino saateltiin Essa-ystävän matkasauvaksi asettama kelokarahka kainalossaan ruumisarkussa. Äkkiä ajattelen: savolaissyntyisen saarnamies-isä Aukustin puhujamatkojen tapaan Reino-poikansakin taivalsi maallisen matkansa julistajana – ensin sanomalehtimiehenä, sitten kirjailijana puhujamatkoilla ympäri Suomea Lappeenrantaa ja Turkua myöten. Hän ei vanhanakaan hyväksynyt kohdalleen nimitystä eläkeläinen, vaan huomautti olevansa kirjailija.
”Jos minusta haluaa oikean elämäkerran kirjoittaa, täältä se aineisto löytyy”, Reino-appi neuvoi esitellen päiväkirjojaan Seppo-vävylle. Ylin uskonto Reinolla oli luonnonrakkaus, ilmenee hänen kirjeistään ja teksteistään.
Luonnonrakkaus ei ilmennyt pelkästään ajatteluna ja runoiluna, siihen nivoutui liikkuminen, toiminta, vaeltaminen. Väsymisen ja ponnistelun tuottama uupumisen nautinto ja sitä seuraava lepo, virkistyminen. Kontti selässä suksille! Luontoretkiin liittyivät olennaisesti ystävät. Voi jopa uumoilla isä-Reinossa ilmenneen tietyntyyppisen feminiinisyyden. Retkiystävistä monet olivat naisia, Liisa, Sirkka, Irja, ym ja haavekuva Soela... (jolle löytyy oikea nimikin.) Ystävien ja perheläheisten kanssa on tallentunut laaja kirjeenvaihto.
Maaliskuun 2. päivä 1984 klo 5.30; -13°C
Tänäkin aamuna äsken luin Lönnrotia. Salla tehnyt häneen matkalla 1841 masentavan vaikutuksen. Laiskaa, saamatonta, juokalemaista, rahanahnetta väkeä...
Käynnissä oleva ”maailmansota” on elämän ja kuoleman taistelua siitä, saako maaplaneetan – tämän elämänkentän – evoluutio jatkua valmistumiseen, loppuun kehittymiseen saakka vai katkaistaanko evoluution ”fyysiset siivet”.
Tämä tärkeä momentti perusteellisesti pohdittava. Sopiiko teoksen nimeksi Loimme Koillismaan – ?
Hoimar v. Ditfurth opetti eilen: ”Evoluutioksi nimittämämme historia voisi saada luonnollisen lopun silloin, kun se on vihdoin tuottanut tietoisuuden, joka on niin suuri että se voi käsittää koko totuuden kosmoksesta. Evoluution luonnollinen loppu olisi silloin identtinen sen kaukaisen hetken kanssa, jolloin tämänpuoleinen maailma ja tuonpuoleinen henki ovat kokonaan sulautuneet toisiinsa.” Sivulla 274. Hoimarin vahvistus omille aavisteluilleni: Ihmisen määrä: tulla hyväksi.
Maaliskuun 5. päivä.
Sarvivaarassa vähemmän luontoasujia kuin syystalvesta. Jäniksiä, riekkoja, yksi metso, liepeellä oravia. Mutta ei yhtään kärpän, ei lumikon, eikä näädän tai ketun jälkeä – ei porojakaan. Otettu piha-aitauksiin.
Sana ”parpattavat” Joh. Mustakallion kirjasta Matka Jäämeren äärelle, sivulta 27. Puheen sorina. Puhuvat joukolla. ”Lappalainen mielellään katsoo liekin leimuamista... eloisuutta minkä palaminen tuo myötänsä.” Mustakallion havaintoja saamelaisista: ”Käy usein oikein kateeksi, kun he jonkin joutaville pikku seikoille saattavat ihan sydämensä pohjasta nauraa” (28). Elias Lönnrot, Matkat siv. 334-335 tärkeä kannanotto Ruijan (norjalaisesta) kielipolitiikasta: Saamea suositaan, suomea sorretaan.
Maaliskuun 6. päivä klo 6.10; -5°C
Retki Saareen eilissäässä. Sumuista, töhmeröistä. Keli jäätävä. Jäätäjäs, kuten ennen sanottiin. Menomatkalla Sepon ja Suonnan kanssa Mäkelässä veli-Eeliä ja Sohvia tapaamassa. Saaressa vain käynti ja kääntyminen. Silmäilimme sentään huoneita, tauluja, kirjahyllyjä. Kaikki paikallaan ja kunnossa. Eivät ole hiiretkään tänä talvena isännöineet.
Palatessa Kirintöjärven kaltaalla ”Eerolassa” kahvistelu ja kovat keskustelut isännän johdolla Suomen nykytilanteesta. Joka synkkenee vuosi vuodelta. Elintarvikeomavaraisuus romahtaa lähimmän 10 vuoden aikana – ellei perusteellista muutosta tule.
Suurenmoisen hieno päivä! Retki Sepon kanssa Luonnonluomaan. Iivaaran majalla mennen tullen väkeä. Oekeita immeisiä, savolaisia. Juttelimmekin. Penikkavaarassa emme nähneet ihmisen jälkiäkään. Puhdasta luonnon koskemattomuutta – luontoeläinten jälkiä. ”Taidegalleria” hehkui elämää, erikoisuutta... Myllykoski tänä talvena asumaton. Ei yhtään koskikaraa.
Maaliskuun 9. päivä klo 6; -13°C
Olin illalla melko raihnas Iivaaran–Penikkavaaran retkeltä palattuamme, mutta perillä sisäisesti riemastunut, onnellinen. Sekä Iivaaran huipun, että Penikan galleriat ihanasti mykistyttivät jälleen kerran. Eikä vähiten se, että aurinko armas paistoi tämän tästä täydeltä terältä. Viikon ainoa aurinkopäivä.
Otin nöyränä vastaan ”aurinkolahjan”, joka siis jälleen kerran Luonnonluoma-retkellä tuli osaksemme. Kaikki hyvä, mitä tällä viikolla olen kokenut, on tullut ”ylhäältä” ja ympäriltä luonnosta. Tuntuu taas olo reippaalta, vahvalta. Enköhän jaksa selviytyä kesän töistä Saaressa. Mutta miten kirjan kanssa?
Itse Riisi huippuineen ja liepeineen puiston rajalinjasta lähtien on paratiisi: mykistävää kauneutta! Jokainen puu elää talven taideluomuksena. Ihmettelimme, ihastelimme ihastelemasta päästyämme ja valittelimme: Miten on mahdollista, että Koillismaan nykyihminen ei tätä tajua?!
”Tämä on satumaa”, sanoi Seppo. Täällä, kuten muillakin Koillismaan tuntureilla, tarjotaan ilmaista matkailuohjelmaa tuhansille ihmisille. Mutta tuhannet eivät luontotunturiin tule. Pitää olla hissit, parkkipaikat, hotellit ja tampatut, jäädytetyt rinteet... Monenkaan ihmisen vanhoja suksenjälkiä – tuoreista juuri puhumatta – emme nähneet. Kämpällä oli talven mittaan käynyt moniaita, mikäli vierasvihko kertoi totuuksia.
Ystävät saivat korostetun epiteetin ”ymmärtävät ” (luontoa rakastavat). Hän olisi halunnut syventyä kahdestaan toimittajakollega-Sakun kanssa kirjallisiin keskusteluihin, mutta harmillisesti Vesa vei tämän Kitkalle vesille uutta moottorivenettä kokeilemaan. Reino harmitteli kuinka hän pojille keittiön hellan ääressä laittoi ruokaa, tiskasi... Vieraiden kanssa seurustelu oli innoittunutta polemisointia. Ei perheen kesken. Olivat kaksi eri maailmaa. Toki hän lyhyen ankarasti saattoi murrosikäiseltä tyrmätä jonkin hankintahaaveen: ei ole varaa.
Kaikessa viisaudessaan isä oli myös omahyväinen. Vävyn olisi aina heti kesäloman alettua pitänyt tulla hanslankariksi, apumieheksi Saareen. Kun meni perheineen Savoon omien vanhempiensa auttajaksi ensin, siitä Reino valitti. Olisi halunnut olla ykkönen avunsaajana. Hän itse nuorra miessä jätti lastensa äidin Rovaniemen kotiin yksin kolmen pienen lapsen kanssa kun neljännen synnytys oli tulossa. (Mietin, johtuiko siitä, etteikö miehille ennen aikaan kerrottu ns. laskettua aikaa!?) Kotiasiat, vaimo jäi toiseksi, kun isä Aukusti tarvitsi Reinoa avuksi heinätöihin Saareen.
Suureksi kasvetaan hitaasti. Kaksi vuotta nuoremman Kalle-veljen kirjeenvaihto isälle savotaan sisältää asiaa, kun taas 13-vuotias Reino-isoveli piirtää kynällä uskonnollisia korulauseita. ”Olen rukoillut. Jumala varjelkoon Isää ja Eeli-veljeä siellä savotassa.”
Kaarlo-veli, 11, ilmeikkäästi kirjoittaa kuinka Mari-äiti on ommellut naapurille lyyssin, myynyt kauppiaalle mäin (= mädin) ja käynyt naapureissa valitsemassa vasikkaa, joka otetaan kesäksi. Tekstin tuottajana kaksi vuotta vanhempi Reino vaikuttaa hidasoppiselta. No, hiljaa hyvä tulee. Vasaraperän kyläkirjaston hoitaja kuitenkin kutsui toisella kymmenellä olevan Reenon valitsemaan mitä kirjoja tilattaisiin.
Reinon mietteitä maaliskuu 1984:
”Mikä minua enää estäisi ryhtymästä kirjan tekoon... Päämäärä on selvillä: ihmissuvun määrä valmistua (ja huolehtia että Luonto kestää). Suuret majakat: Jeesus, Darwin, Einstein. Kunpa vain osaisin, kykenisin?!? Saattaisi runomuoto olla edullinen. Kuten Jumalaisessa näytelmässä...”
Minä olen syntynyt kirjailijana vasta vuonna 1944 (Tunturit hymyilevät, Otava 1945). Tänä vuonna 40-vuotias! Parhaudessani kirjoittaakseni Loimme Koillismaan. Josta on tuleva ihmisen ja luonnon menneisyys, nykypäivä ja tulevaisuus. Ihmisen ja luonnon synteesi. Onko sitä kukaan ennen yrittänyt? Onko tehnyt? Onko edes ”unessa nähnyt”? Miehen ja naisen yhteisyyden koko syvyys – ihmisen koko syvyys. Intohimoisuudessa ja intohimottomuudessa. Ruumiin ja sielun yhtenäisyys – syvä yhtenäisyys... Tämä kirjassa kuvattava!
Sain Tapiola-antikvariaatista [kolmannen romaanini Otavan v. 1949 kustantaman] Erämaan omia ihmisiä. Kirjeessä kirjakauppias Heikki Melalta: ”Olette tehnyt arvokasta työtä Suomen luonnon säilyttämisen puolesta ja kirjanne ovat olleet myös hyvin kysyttyjä. Omasta puolestani kiitän näiden kirjojen rikkaasta sisällöstä.