Kiitän kauppaneuvos, maisteri Tauno Riekkiä kirjaani koskevasta kirjoituksestaan (KS 8.5.2017). Siinä hän otti esiin monta tärkeää näkökohtaa, kuten oman suvun ja lähipiirin keskuudessa liikkuvan sotatiedon ja -muistelusten eteenpäin siirtämisen merkityksen. Sotahistoriallisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan yksilötason, perheiden, sukujen, kylien, pitäjien ja maakuntien historiaa. Suku- ja kyläkirjojen tekemisessä on vielä paljon mieluisaa työkenttää.
Yhdyn Tauno Riekin vaatimukseen Alassalmen sotamuistolaatan tekstin korjaamisesta. Hän viittasi Er.P 16:n komppanianpäälliköiden ansioihin ja mainitsi esimerkkinä aikanaan kenraaliksi ylenneen komppanian päällikkö M. Avelan. Odotan, että joku kirjoittaa Koillismaan sotapäälliköistä elämäkerraston. Toivon myös, että kyläyhdistykset liittävät kyläkirjoihin oman kylänsä sodissa ansioituneiden ja niihin osallistuneiden tietoja. Monissa kylissä ja pitäjissä asia on hoidettukin.
Kauppaneuvos Riekki nosti kirjoituksessaan esiin koillismaalaisten jatkosodan ja siinä kenraali Hjalmar Siilasvuon osuuden. Koillismaalaisten raskas ja verinen Kiestingin tie ansaitsee vielä valotusta myös johtamista koskevilta osilta. Riekin kiinnostuksesta asiaan kiitän ja voin sanoa, että työn alla tutkimus on. Evertiluutnantti J. Turtolan kaatumista on tutkittu, mutta kenraali Siilasvuon osuutta Kiestingin suunnan tapahtumiin ei ole kylliksi valotettu.
Tässä Er.P 16:n historiassani kävi kyllä selväksi, että P. Susitaipaleen ja Hj. Siilasvuon välit olivat huonot. Kirjastani saamassani palautteessa ovat useat Er.P 16:n veteraanien pojat vahvistaneet, että se pitää paikkansa. Henkilökemioilla on sotatoimissa suuri merkitys.
Henkilökohtaisesti sain tavata everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen 1960-luvun alussa Kuusamon kansanopistolla pidetyssä veteraanijuhlassa ja sain haastatella häntä lehtijuttua varten.Valtava väenpaljous todisti, että sotapäällikkö nautti yhä miestensä suosiota ja kunnioitusta. Miehet hyrähtelivät tyytyväisinä, kun juhlapuhuja käytti jokseenkin ronskia kieltä entisestä vihollisesta ja sanoi miten eri tavalla asiat olivat sodan aikana ja miten ne nyt, 1960-luvulla, ovat – sotaveteraanithan olivat maahan poljettuja, miltei sotasyyllisiä joka mies, ”kun sinne menivät”.
Er.P 16:n historia osoittaa, että Kuusamon ja Posion miehet – niin myös Taivalkosken, jonka miehet taistelivat muilla rintamilla – olivat isänmaallisia ja hyviä taistelijoita läpi linjan. Puoluekantoja ei kysytty, oli yhteisen isänmaan asia.
Ryhmä Suden komentaja Paavo Susitaival oli IKL:n kansanedustaja. Hän lähti sotaan saadakseen siellä vaikuttaa isänmaan kohtaloon enemmän kuin eduskunnassa. Koillismaan miesten kanssa hän tuli juttuun ja he taistelivat mallikelpoisesti.
Lopuksi haluan Koillismaan sotahistorian merkityksestä sanoa sen, että Kuusamon itärajalla, rajan tällä puolen ja rajan takana käydyt taistelut sodissa 1918, 1939-1940, 1941-1944, 1944-1945 ovat keskeinen osa Koillismaan maakuntahistoriaa. Sodan aikana maakuntakäsite oli varsinaista Koillismaata laajempi, sillä vuoden 1918 sotaan, jatkosotaan 1941-1944 ja Lapin sotaan 1944-1945 osallistui yksiköitä myös Oulun seudulta.
Oulu on apunamme puolustanut valtakunnan itärajaa. Syvältä historiasta kumpuaa Ouluun saapuvan kuusamolaisen iloinen ilmoitus: ”Rajalla rauhallista!”
Koillismaan maanpuolustusta on rauhan ja sodan töin rakennettu viiden vuosisadan ajan. Kulttuurinen ja poliittinen rakenne on muovautunut yhtenäiseksi ja lujaksi. Tästä kaikesta kumpuaa yhäkin rakkaus kotiseutuun ja sen ihmisiin. Kaikkea tätä ihminen rintamalle kutsuttuna on valmis puolustamaan. Meillä kullakin on lupa, jopa velvollisuus, täyttää ihmisenä olemisen tärkein tehtävä, kasvatus- ja kulttuuriperinnön siirtäminen lapsillemme. Tämän tehtävän hoito omana rauhattomana aikanamme on tavallistakin vaativampi ja velvoittavampi.
Kyntäkäämme Koillismaan historian tätäkin sarkaa rakkaudella, sotapolvien työtä ja uhria kunnioittaien ja vaalien.