Veikko Ohtamaa taitaa olla minun aikani kasvatteja, koska hän uskoo sokeasti vitsan ja kurituksen ihmeitä tekevään voimaan.
Riina Puurunen taasen edustaa tätä sodan jälkeistä sukupolvea, joka meidän sota-ajan kasvattien mielestä on kasvanut maidossa, hunajassa ja pumpulissa.
Meidän lapsuusaikamme sattui 1930- ja 1940-lukujen taitteeseen, jolloin kansamme joutui historiansa kenties suurimpaan kurimukseen. Parhaimmassa miehuusiässä oleva sukupolvi sai uhrata nuoruutensa verikentille. Kotirintamalla oli varauduttava niukkuuteen, vaivaan ja kuolemanviesteihin.
Se aika pani uskomaan, että tällaisen ajan kestää vain karu, kova, liikoja tunteilematon sekä sitkeä sukupolvi. Niinpä sen ajan kasvatusohjeet olivat: ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee” ja ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”.
Minun isäni ja äitini uskoivat vakaasti noihin kasvatusperinteisiin. Isä ei säästänyt vitsaa eikä remmiäkään, ja äitinikin selvästi hyväksyi sen käytön.
Luulisin, että me pojat tuota Koivuniemen herraa enemmän maistelimme kuin tyttäret. Meitä oli viisi poikaa ja viisi tyttöä, ja kaikki enemmän tai vähemmän villeimmästä päästä.
Remmille siis käyttöä riitti, muiden paitsi minun nuorimmaisen kohdalla. Minua lyötiin varsin säästeliäästi. Vanhemmat veljet olivatkin sitä mieltä, että tuosta kuopuksesta ei mitään miestä tule, kun sitä ei kunnolla edes pieksetä. Syitä tähän vitsan säästämiseen minun kohdallani oli useita.
Ensiksikin olin kuopus ja äidin lellilapsi. Toiseksi sairastelin lapsena paljon, joten heikon ja sairaan lapsen pieksäminen olisi ollut sadismia. Ja kolmanneksi isä oli minun lapsuudessani jo ikääntynyt ja sydänsairauden runtelema. Minä taisin saada hellyyttä ja rakkautta osakseni enemmän kuin arvoisat veljeni ja sisareni.
Tätä kasvatukseeni jäänyttä aukkoa koettivat vanhemmat veljeni parhaansa mukaan paikata, ilmeisen surkealla menestyksellä.
Minkälaista jälkeä Koivuniemen Herra tähän sisarussarjaani jätti? Varsin vaihteleva, mutta ei mitenkään voittopuolisesti positiivinen, oli tulos.
Kaikkein herkimmät meistä kokivat lapsuutensa kurin kohtuuttoman ankarana. Kovimmat ja karskimmat meistä pitivät saamiaan selkäsaunoja luonnollisia ja ansaittuina, ja toteuttivat parhaansa mukaan samaa metodia omiin lapsiinsa, yleisesti ottaen heikohkolla menestyksellä. Minusta itsestäni ei ole ollut tämän metodin käyttäjäksi.
Lapseni sen ratkaisevat, oliko se hyvästä vai pahasta. Lapsuuteni paras muisto oli hellä ja rakastava äiti sekä karski, mutta ehdottoman oikeudenmukainen isä.
Olisiko Ylivieskan kirkko jäänyt polttamatta, jos sen polttaja olisi saanut aikanaan kunnolla selkäänsä? Ei varmastikaan, ei selkäsauna kasvatuksessa mitään ratkaise. Se on äärimmäinen keino, jonka positiivisuuteen en jaksa uskoa.
Enemmän uskon rakkauden ja ymmärryksen voimaan. Lapset kaipaavat ymmärrystä ja hellyyttä, mutta myös selviä rajoja. Kyllä vanhemman on uskallettava olla myös luja, mutta lujuus ei saa merkitä kovuutta, vielä vähemmän väkivaltaa.
Liian kova kasvatus johtaa herkästi myötätunnon ja empatian puuttumiseen.