Ollessani Ambomaalla työssä Lähetysseuran palveluksessa olin oikeastaan Ambokavangokirkon työntekijä (Ev. Luth. Owambokavango Church, eli ELOC). Toimin kirkon rakennusrahaston toimitusjohtajana (Manager of ELOC Building Fund). Vastuullani oli erilaisten kehitysyhteistyöprojektien suunnittelu ja toteutus. Ne olivat pääosin sairaala- ja opetustyöhön liittyviä, joihin oli mahdollisuus saada ulkomaista apua, lähinnä Ruotsin ja Saksan kirkoilta.
Suomesta emme saaneet noita varoja poliittisista syistä, koska Suomi ei ollut tunnustanut Etelä-Afrikan Lounais-Afrikan miehitystä ja siitä johtuen boikotoi Etelä-Afrikkaa. Muutamiin projekteihin saimme kylläkin rahoitusta Suomestakin, lähinnä seurakunnilta ja järjestöiltä. Suurin Suomesta saatu tuki oli uuden kirjapainon rakentaminen, joka rahoitettiin Kotimaa-lehden järjestämällä keräyksellä. Vanhan oli Etelä-Afrikan turvallisuuspalvelu polttanut ja siten täysin tuhonnut.
Sitä vastoin seurakuntien kirkkojen rakentamiseen seurakuntien piti kerätä itse tarvittavat varat. Kirkko kasvoi nopeasti uusille alueille ja jatkuvasti syntyi uusia seurakuntia ja myös se työllisti minua paljon. Vaikeinta siinä työssä oli seurakuntien köyhyys ja siksi kaikessa piti huomioida mahdollisimman edulliset ratkaisut rakenteissa, joiden piti kuitenkin olla tarpeeksi lujia. Monia vanhojen seurakuntien kirkkoja piti myös remontoida tai uusia.
Yksi suurimmista kirkkoprojekteista oli Oniipan uuden tuomiokirkon suunnittelu ja rakennuttaminen. Senhän tietenkin piti olla suuri ja myös ulkomuodoltaan näyttävämpi. Siitä tulikin Ambomaan ensimmäinen ristikirkko. Onneksi sen rakentamiseen saatiin apua myös Suomesta Lähetysseuran kautta. Näitä seurakuntien rakennustöitä piti tehdä mahdollisimman edullisesti, joten jouduin niitä tekemään ikäänkuin sivutöinäni. Kaikki toimisto- ja matkakulut tilinpidossa yleensä jäivät muiden projektien kuluiksi, koska ne oli laskettu jo muutenkin projektien hintaan ja toisaalta suunnittelun tein pääasiassa ylitöinäni ilman ylityökorvauksia.
Ambomaalta ei saanut silloin vielä minkäänlaisia rakennustarvikkeita hiekkaa lukuun ottamatta. Sepelikin betonirakenteisiin jouduttiin tuomaan noin 300 kilometrin päästä, koska Ambomaalla oli vain hiekkaa eikä kiviä ollenkaan. Se piti ottaa varsinkin kirkkojen suunnittelussa huomioon mahdollisimman vähinä kantavina betonirakenteina. Siinä yksi syy miksi tuomiokirkko tuli paljon kalliimmaksi, koska 700 hengelle rakennettu kirkko vaati jo paljon kantavia betonirakenteita ja teräspalkkeja.
Eräs keino oli säästää matkakuluissa. Jouduin nimittäin vähintäänkin kerran kuussa käymään etelämpänä valkoisten alueella hankkimassa rakennustarvikkeita ja neuvottelemaan hinnoista. Lähin paikka, mistä yleensä sai rakennustarvikkeita oli Otjiwarongo, minun aikaisempi asuinpaikkani, joka oli 500 km päässä. Usein kylläkin piti mennä yli 700 km päähän pääkaupunkiin, Windhoekiin, saakka, mistä oli mahdollisuus saada erikoisempia tarvikkeita. Ambomaalla ei ollut siihen aikaan edes kunnollista puhelinyhteyttäkään.
Piispamme Leonard Auala joutui aika usein käymään neuvotteluissa ja kokouksissa noissa kaupungeissa, joten kerran kysyin häneltä, että voisinko lähteä hänelle autonkuljettajaksi ja samalla toimittaa omat asiani ja se sopi erittäin hyvin. Minusta oli kyllä aika noloa, että rotuerottelulaki kielsi sen, että emme voineet asua tai käydä syömässä yhdessä, vaan jouduin viemään hänet aina paikallisen ambolaisen seurakunnan pappilaan kaupungin ulkopuolelle yöksi ja itse palamaan hotelliin, koska minä en taasen saanut lain mukaan jäädä pappilaan yöksi. Pysähdyksiä P-paikoilla tien varressa ei ollut sentään estetty ja niin voimme syödä eväitämme niissä yhdessä.
