Naapurimme Kaisa Korpijaakko-Labba kirjoittaa (KS 1.4.) Kuusamossa pitämästäni alustuksesta. Kuusamon saamelaisten historiasta voidaan todeta ensinnäkin se, että alue säilyi pitkään puhtaasti saamelaisten asuttamana alueena. Tilanne oli tämä vielä siinä vaiheessa kun ensimmäiset suomalaiset uudisasukkaat olivat jo muuttaneet esimerkiksi Enontekiölle. Toisaalta Kuusamon saamelaisten historia on erityinen myös siinä mielessä, että alueen metsäsaamelaiset menettivät suomalaisen uudisasutuksen paineessa varsin lyhyessä ajassa oikeutensa alueisiin ja elinkeinoihin.
Korpijaakko-Labban kirjoituksessa viitataan 60 uudisasukasperheeseen ja 1600-luvun lopun nälkävuosina kuolleisiin saamelaisiin. Vaikka asiaa ei sanotakaan suoraan, tällä tarkoitetaan sitä, että Kuusamossa ei nykyaikana juurikaan löydy saamelaista sukua olevia henkilöistä. Kuitenkin, esimerkiksi Ervastin mukaan Kuusamon vuoden 1760 rippikirjan mukaan Posion puolella 39:ä perheestä 12 oli jo pelkästään isän puolelta saamelaista sukua. Ervastin mukaan monet Kuusamon saamelaisista alkoivat harjoittaa erityisesti poronhoitoa.
Kun Korpijaakko-Labba puhuu elävästä saamelaiskulttuurista hän tarkoittaa, että elävää saamelaiskulttuuria harjoittavat vain saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityt henkilöt. Tästä voidaan kuitenkin olla monta mieltä. Vaaliluetteloon merkitseminen ei nimittäin tarkoita, että henkilöllä olisi välttämättä mitään yhteyttä saamelaiskulttuuriin. Alle 45 vuotiaista saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä henkilöistä vain 28 prosenttia asuu niin kutsutulla saamelaisten kotiseutualueella. Tyypillinen saamelainen alkaa olla etelän suurissa kaupungeissa syntynyt henkilö, jolla ei ole mitään yhteyttä saamelaiseen kulttuuriin tai elämäntapaan. Helsinkiläinen pankinjohtaja on saamelainen mutta ei esimerkiksi saamelaista sukua oleva kuusamolainen poronhoitaja.
Tämän asian taustalla on vuonna 1962 Pohjois-Lapissa toteutettu haastattelututkimus, jossa saamelaisen määritelmäksi otettiin se, että vähintään yksi henkilön isovanhemmista olisi oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Tämä määritelmä tuli myöhemmin lakiin. Tässä vaiheessa Kuusamossa ei ollut enää henkilöitä, jotka olisivat täyttäneet määritelmän. Syynä oli valtiovallan ja erityisesti kirkon harjoittama politiikka. Kuusamon papisto esitti 1700-luvun alussa, että sellaisille lappalaisille, jotka eivät osanneet ääntää oikein suomen kieltä tulisi antaa ruumiillista kuritusta. Kuusamossa oli myös ilmeisesti menetelty tällä tavalla. Vuosien 1748 ja 1751 seurakuntakertomukissa Kemijärven kappalainen toteaa, että lapinkielen käyttö opetuksessa on ollut, ja on, ehdottoman tarpeetonta. Tuomiokapituli katsoi vuonna 1751, että ”kuta enemmän lapinkieli taantuu, sitä enemmän kansa edistyy tiedoissa ja tavoissa”.
On selvää, että kovin moni kuusamolainen ei pidä itseään saamelaisena. Toisaalta voidaan kysyä miksi henkilö ei voisi olla saamelainen, mikäli hän pitää itseään saamelaisena ja täyttää ne kriteerit, joita alkuperäiskansaan kuuluvalta henkilöltä normaalisti edellytetään. Ongelmallista tämä on nimenomaan yhdenvertaisuuden ja historian näkökulmasta. Yhdenvertaisuuden osalta siltä osin, että saamelaiseksi katsotaan nykyään henkilö, joilla ei ole välttämättä mitään yhteyttä alkuperäiseen saamelaiseen elämäntapaan tai kulttuuriin, mutta ei sen sijaan sellaista henkilöä, joilla tämä yhteys on. Saamelaisen kulttuurin piiriin kuuluu ainakin metsästys, kalastus ja poronhoito. Näin on todettu muun muassa korkeimpien oikeuksien päätöksissä ja perustuslain esitöissä. Kielen asettaminen saamelaisuuden ainoaksi lähtökohdaksi on taas ongelmallista nimenomaan historian näkökulmasta koska viranomaiset ovat pyrkineet siihen, että saamen kielen käyttö loppuisi. Näin on toimittu erityisesti metsäsaamelaisten asuttamilla alueilla. Nyt kuitenkin edellytetään, että kieltä olisi tullut osata vielä 1960-luvulla, jotta henkilöä voitaisiin pitää saamelaisena. Toisaalta niiden, jotka on merkitty saamelaiskäräjien vaalirekisteriin, ei ole tarvinnut osata kieltä useampaan sukupolveen.
Korpijaakko-Labban mukaan tällaisia kysymyksiä ei saisi tuoda esille julkisuudessa ja hän katsoo, että luentoni olisi jonkinlainen ”hyökkäys” saamelaiskäräjiä vastaan. Saamelaiskäräjien linja ei ole tässä asiassa yksimielinen. Enemmistö on tiukemman saamelaismääritelmän, vähemmistö taas liberaalimman määritelmän kannalla. Lisäksi voidaan viitata siihen, että ihmisoikeuksien tulisi kuulua kaikille. Tämä koskee myös kuulumista alkuperäiskansaan. Mikäli henkilö pitää itseään saamelaisena, tämä kysymys tulisi ratkaista historiallisten tapahtumien ja henkilöä itseään koskevien objektiivisten kriteerin pohjalta.
